Silti tuntuu kuin olisi koko ajan vähän toipilas. Oman osansa oloon tuo mielialalääkkeiden alas ajaminen. Suunnitellussa tilanteessa lääkitystä olisi voinut vaihtaa aiemmin paremmin raskausyhteensopivaan, ja vieroittua joskus muulloin kuin keskellä pimeintä talvea, mutta nyt on ajateltava Tyypin parasta. Hoitava psykiatri ehdotti, että kokeillaan ensin ajaa nykyinen lääkitys alas kokonaan, ja katsotaan sitten tarvitsenko jotakin piristävää. Nykyinen lääke venlafaksiini on melko vaaraton, mutta myös niin uusi, ettei siitä tiedetä vielä tarpeeksi - sikiöaltistuksia kun ei ole kovin eettistä tutkia. Minun riemukseni se on myös lopetusoireiltaan vaikeimpia lääkkeitä. Siispä kuvotusta, huimausta ja väsymystä riittää, ja alkuun myös vatsa meni sekaisin, vaikka vähensin annosta vain kolmanneksella. Ensi viikolla tiputetaan 75 mg:aan, ja siitä sitten vielä puoliksi, tammikuun alkupuolella pitäisi päästä kuiville.
En siis tiedä mikä olo johtuu lääkevieroituksesta ja mikä raskaudesta, enkä oikeastaan välitäkään tietää, mutta suurimman osan aikaa päivästä haluaisin viettää hiljaa peiton alla maaten. Ruoka maistuu valikoivasti, kahvi ei enää ollenkaan. Aamuisin kuvottava olo iskee vasta aamupalan jälkeen, ehkä se liittyy verensokerin heilahteluihin. Tuoremehu ja hedelmälinjalla jatketaan, kohmeiset pakastemarjat ovat herkkua.
Elämänmuutokset ovat vasta pieniä luopumisia, mutta tuntuvat melko isoilta. Tulihan tämä kaikki yllättäen ja pyytämättä. Kolmessa viikossa olen luopunut alkoholista, satunnaisesta hampunpolttelusta, kahvista ja pian myös lääkityksestä. Pysäyttää, kun ihmiset ympärillä jatkavat samaa tuttua päihteidenpehmentämää baarinotkumista, ja itse on yhtäkkiä keksittävä ihan uudet keinot ja olemisen tavat. Olen toki voimieni mukaan jatkanut sosiaalista elämää, alkoholittomat oluet ovat paikoin jopa hyviä, glögi ja kaakao myös. Vaikeinta on selättää väsymys, kun nousuhumala ja kofeiiini ovat poissa pelistä. Ihmisten seura on yhtä mukavaa kuin ennenkin, mutta minä en vain jaksa. Ja myönnän että kaipaan jännitystä lieventävää, sopivasti sumentavaa muutamaa alkoholiannosta, ja punkkupullon jakamista aamuyöstä sohvalla, kun kaupunki on hiljainen.
Toki tämä vähän pysäyttää miettimään, kuinka terveellistä elämää sitä onkaan tullut elettyä. Mutta minä olen nuori, elän opiskelijavuosiani, nautin ihmisten seurasta ja sumuisista illoista. Elän ihmisseurassa, jossa oluen juomisella on paikkansa sosiaalisessa kulttuurissa. Enkä halua muuttua moralisoivaksi tantaksi, vaikka oman elämän painopisteet muuttuvatkin. Kyllä minä tiedän, kuinka hauskaa juominen parhaimmillaan on, mitä sitä turhaan kiistämään.
Kai se vähän pelottaa, miten joillekin ihmissuhteille käy. Vaikka tiedänkin, että todelliset ihmiset jäävät, ne joilla on oikeasti arvoa ja merkitystä. Tottakai kaikki sanovat, että "on ihan ok ettei juo, joojoo ei me sua jätetä", mutta käytännössä elämäntilanteet vaan helposti vievät erilleen. Samat ihmiset, joiden kanssa tulee notkuttua kuppiloissa, eivät välttämättä taivu tulemaan teelle alkuillasta, ei se vain mene niin.
Tätä luopumista ja eteenpäin menemistä joutuu varmaan käsittelemään aika paljon. Tämä on vasta alkua verrattuna siihen totaaliseen sitovuuteen ja elämänmullistukseen, mitä Tyyppi tuo tullessaan. Välillä pelottaa hirveästi, onko tämä nyt oikea päätös ja mihin ihmeeseen elämäni on yhtäkkiä menossa. Hyvinä hetkinä muutos tuntuu luontevalta, se on vain se suunta johon asioiden nyt kuuluukin mennä, sillä Tyyppi tulee olemaan tärkeämpää kuin mikään pikkuasia, josta luopuminen nyt ärsyttää, ja antamaan elämään aivan uuden tason. Kauhun hetkinä tuo taso tuntuu liian kaikennielevältä, pelkään mitä minusta jää jäljelle ja kuinka en tule ikinä olemaan valmis näin isoille asioille.
Kauhun ja rakkauden tasapaino.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti