Ihmissuhdeihmettelyä, 19+4

Sananen arjen keskeltä ettei aivan unohtuisi. Opiskelu on teettänyt paljon työtä viime viikkoina, eikä ajatusten kirjaamiselle oikein jää sijaa. Tyyppi on edelleen kova liikkumaan, tuntuu nukkuvan välissä useamman tunnin ja sitten aloittaa taas pitemmän aikaa kestävän möyrinnän ja potkinnan.  Tietysti esikoisen kanssa on vaikea sanoa, mikä liikkuminen on paljon, mutta vieläkin se jaksaa hämmästyttää. Illalla sängyssä makoillessa tuntuu selvästi kuinka pieni vaihtaa asentoa kuin katiskassa sätkivä kala.

Neuvolakäynnissä hämmästytti eniten vaihtunut terveydenhoitaja, entinen siirtyi johonkin projektiin. Nykyinen on nuori ja vaikutti hyvin kannustavalta, mutta jäi vielä kovin etäiseksi. Kaipa se siitä. Tyypin sykkeet löytyivät hienosti, ja painoa on äidille tullut nyt +3 kg. Maha onkin muutamassa viikossa kasvanut ihan kiitettävästi, vaikka edelleenkin pystyn yllättämään ihmisiä kertomalla raskaudesta. Hassua, kun omaan silmään ja oloon nämä kehon muutokset tuntuvat ihan valtavilta.

Perjantaina on viimein odotettu rakenneultra. Aion udella Tyypin sukupuolta, jos hän nyt suostuu sen paljastamaan. Toki joskus arviot menevät kokeneelta ultraajaltakin pieleen, eikä sillä sukupuolella sinänsä väliä, mutta onhan se jännittävää. Helpompi sitten miettiä tulevaa nimeä tosissaan, varsinkaan pojan nimistä ei edes ehdotukset ole vakiintuneet. Tietysti vähän myös jännittää, onkohan siellä kaikki rakenneasiat kohdallaan. Muuta vaihtoehtoa ei oikein uskalla ajatella, sillä en todellakaan tiedä mitä sitten pitäisi tehdä, jos jokin on oikein pahasti vialla. Paljon on sellaista mistä selviää kyllä, mutta jos ennuste elämään on olematon - en tiedä. Ei sellaista pysty ajattelemaan etukäteen.

Suhde lapsen isään, Untamoon, mietityttää. Vähän aikaa sitten olin jo avautua aiheesta - mikäpä sen kiinnostavampaa luettavaa sosiaalipornoa kuin henkilökohtaisten ihmissuhteiden märehtiminen - mutta koitan kuitenkin myös kunnioittaa toisen ihmisen yksityisyyttä ja oikeutta omaan elämäänsä. Anonymiteetti netissä on sen verta horjuvaa.

Pahimmista ristiriitaisuuksista omien tunteideni suhteen olen ehkä päässyt. Läheisen fyysisen suhteen myötä ihmissuhde alkoi jossain vaiheessa myös käydä aika tunteelliseksi, ja sitä myöten kuluttavaksi. Eihän meidän pitänyt missään vaiheessa muodostaa parisuhdetta, eikä Untamo ole minun elämäni rakkaus. Silti pelkästä kaverisuhteesta on ollut mahdoton enää puhua, nyt kun Tyyppi on joka tapauksessa sitonut meidät toisiinsa jollain tavalla. Minun tunteitani sekoitti myös se, että kun raskauden myötä muu deittailuelämä on kutistunut olemattomiin, on Untamo ollut ainoa ihminen, joka huomioi minua naisena, ja siellä on ainoa syli, josta saan sen kaltaista hellyyttä jota janoan.

Tämä kaikki tekee olon ristiriitaiseksi. Ei meistä parisuhteeseen olisi, kun kumpikin on lähinnä hakenut toisesta turvaa ja tyhjyyden täytettä, sellaista seuraa jossa on kiva olla muttei sen enempää. Lisäksi Untamo on omista syistään aika sekaisin ja hajalla, enkä koe että voisin luottaa häneen kunnolla. En niin, että voisin saada sitä turvaa, hyväksyntää, tunteiden ja tarpeiden kunnioitusta, jota kumppanilta ja parisuhteelta kaipaisin. Yksinäisyyden tie parisuhteen sisällä on jo katsottu loppuun. On vaan kovin vaikea olla luja tässä asiassa, kun jokin osa minussa huutaa huomiota ja haluaa hyväksyntää hinnalla millä hyvänsä, oman terveyden kustannuksella. Toisen miellyttäminen ja tarpeiden täyttäminen omien tarpeiden ja toiveiden kustannuksella, on jo ihan liian tuttua ja sitä pitäisi opetella pois, ei langeta samaan ansaan aina uudestaan. 

Nyt olen koittanut keskittyä omaan elämääni, ja jokseenkin siinä myös onnistunut. Ei olla juurikaan nähty Untamon kanssa, saati sitten että olisi ollut sellaista läheisyyttä kuin aiemmin. Yhteyttä pidetään kuitenkin, ja kyllähän minä välitän siitä ihmisestä kaikin puolin. Joskus vähempi välittäminen olisi ehkä helpompaa.

Untamo ei vieläkään osaa suhtautua Tyyppiin oikein mitenkään. On periaatteessa kiinnostunut ja välittää, mutta samalla myös ahdistunut ja kokee kai itsemääräämisoikeutensa uhatuksi. Isyyteen kasvu näissä olosuhteissa ei suju kivuttomasti: toisaalta haluaisi olla lapselleen isä, mutta toisaalta pelkää hirveästi eikä yhtään tiedä mitä haluaa. Minä koitan ajatella Tyypin parasta ja olla loputtoman kärsivällinen. Huolimatta siitä, mitä milloinkin satun tuntemaan, lapsella on oikeus isään ja isällä oikeus lapseensa. Välillä vain tuntuu epäreilulta, ettei hänen tarvitse päättää, eikä asiasta saada vieläkään mitään kunnon keskusteluyhteyttä.

Minä kannan Tyyppiä joka päivä sekä kohdussani että mielessäni, ja haluaisin hänelle parasta, mutta en enää tiedä mitä se on. Jos Untamo haluaisi yhteishuoltajuuden, en tiedä haluanko sitä hänelle myöntää, vaikka kuinka lapsi onkin biologisesti yhtä paljon molempien. Itseeni luotan ja tiedän, että tulen kantamaan Tyypistä vastuuta niin että se menee kaiken edelle, mutta isästään en ole varma. Uskallanko antaa päätösvaltaa lapsen, kaikein tärkeimmän, elämästä tuolle ihmiselle - toisaalta onko minulla mitään oikeutta tai perustetta sitä evätä? Vanhemmuuteen ei voi kasvaa, jos siihen ei anneta mahdollisuutta. Siksi olen pitänyt mielessäni vielä kaikki mahdollisuudet avoinna ja koittanut antaa Untamolle tilaa. Välillä vain turhauttaa tämä kaikki: odottaa yksin ja silti huomioida toista, kun tuntuu ettei itse sieltä tukea saa.

Kuitenkin tiedän, että Untamo pohjimmiltaan pyrkii hyvään. Tänään oli sydän sulaa, kun katson miestä hoitamassa koiranpentua, josta on pitkään haaveillut. Kuinka se hoivaa ja juttelee omalle pennulleen, tärkeimmälle. Hyvä isä siitä tulisi, jos vain uskaltaisi hyväksyä tilanteen ja antaisi itselleen luvan kiintyä pennun lisäksi myös pikkuihmiseen. Vaikeinta tilanteessa ehkä on se, etten voi tehdä yhtään mitään enempää, en ajaa toisen mörköjä pois tai selvittää selvittämättömiä elämäntilanteita. Vain pyytää mukaan rakenneultraan ja odottaa.

Elämän arvaamattomuudesta (17+6)

Aika usein, kun mietin raskaaksi tulemista, tämä tuntuu vähän epäreilulta. Toiset kärsivät lapsettomuudesta, odottavat ja odottavat pientä ihmettä, kaipaavat vuosia hedelmöityshoitojen tai adoptiojonojen jatkuvassa epävarmuudessa. Minä tulen raskaaksi noin vain, pyytämättä ja vahingossa, yhden huolimatonta seksiä sisältävän kuukautiskierron aikana. Iltaisin tunnustelen Tyypin muljuntaa vatsassa, ja tunnen itseni etuoikeutetuksi. Alan ymmärtää, miksi sanotaan, että lapsi on lahja.

Puhumattakaan tästä epäreiluudesta ja surusta, joka on liikuttanut koko äitiblogiyhteisöä. Kurkkua kuristaa ja sydäntä puristaa, vaikka bloggaaja on minulle vieras ihminen, ei tuttu edes tässä internetmaailmassa. Elämä on niin kamalan haurasta.

Vanhempia tekstejä selatessa huomasin, kuinka alkuraskauden uho ja epävarmuus ovat laantuneet. Olin valmiina puolustautumaan kaikkia epäilijöitä ja arvostelijoita vastaan, vaikka oma asenne taisi olla suurin selätettävissä oleva tekijä. Eihän minun pitänyt päätyä yksinhuoltajaksi eikä saada lasta tällä tavoin, en minä ole sellainen ihminen, vaikka hyväksyin että muille sellaista sattuu. Tai kuvittelin hyväksyväni - ajattelin kuitenkin että on vahingossa parisuhteen ulkopuolella raskaaksi ovat ihmistyyppi, johon minä en kuulu, että niillä ihmisillä on jotenkin merkittävästi erilainen elämänasenne, luultavasti matala koulutustausta ja muitakin ongelmia. Olin vahvasti puolustuskannalla, sillä en halunnut että minut luokiteltaisiin sellaiseksi. Esimerkillistä näennäissuvaitsevaisuutta.

Kai niitä ennakkoluuloja ympäristössä on edelleen, mutta kun itse on raskauden ja tilanteen kanssa sinut, ei niitä sillä tavalla ajattele tai niistä välitä. Oma katsantokanta on laajentunut: elämäntilanteet ovat niin vaihtelevia, että mitä tahansa voi sattua oikeastaan kenelle tahansa, eikä sen pitäisi leimata ihmistä. Lapsen saaminen ilman isää kuulostaa edelleen vähän surulliselta, mutta se että itse odotan yksin, on normaali asiaintila. Vahinkoraskaudessa on ikävä kaiku, mutta tämä raskaus ei yhtään ikävä. Yksinhuoltajaäiti tuo mieleen lähiöhiekkalaatikolta löytyvän rättiväsyneen hirviön, mutta oma äitiys on jokseenkin normaali juttu, minä olen edelleen minä, paitsi että olen myös äiti. Ehkä joskus vielä uskon, että voin olla viehättävä treffi- ja seurustelukumppanikin, vaikka yh-äidissä sanana on paha kaiku. En ole mikään yh:n prototyyppi, mulla vain sattuu olemaan lapsi. Voi ihmisten luokittelun tarvetta! 

Hämmentävintä on se, etten ole ympäristössä juurikaan huomannut leimaavia ennakkoluuloja, tai ihmiset osaavat peittää ne hurmaavasti, mikä sekin on ihan hyvä. Ennakkoluulot olivat lähinnä omia pelkojani, ja todellisuudessa ihmiset suhtautuvat raskauteen positiivisesti ja rohkaisevasti. Mitä kummaa! Samalla tavalla kuin eläin näyttää hampaitaan ja murisee pelätessään, minä olin valmiina puolustautumaan pelkojen takia - turhaan.

Tämän viikon olen käymässä vanhempieni luona Pohjois-Suomessa ja nauttimassa täyshoidosta tenttikirjojen kera. Äitini on täyttä päätä hurahtanut isoäitiyteen, ja neulonut jo yhden nutun ja tikuttaa paraikaa vaippahousuja. Mummu taas odottaa viidettä lapsenlapsenlasta tottuneesti turhia hätäilemättä. Mummun intuition mukaan odotan tyttöä, äiti taas povaa poikalasta. Itse olen siirtynyt odottamaan lasta. Alkuraskaudessa lapsesta oli helpompi luoda mielikuvia. Nyt kun Tyyppi on jotenkin oikeammin olemassa, on sitä vaikea kuvitella mahan ulkopuolisena eläjänä. En osaa enää kuvitella lapsen tulevia harrastuksia tai edes häntä vauvankokoisena nyyttinä, sillä Tyyppi on tässä ja nyt, mahassa köllöttävä alienia muistuttava olento, joka kommunikoi kanssani muljahduksin.

Katselin myös perheen valokuva-albumit läpi omalta vauva-ajaltani, ja täytyy myöntää, etten vastasyntyneenä ollut mikään erityisen kaunis tapaus. Pullottavat ja leveät posket ja vakava, kurttuinen ilme. Pikkuhiljaa hoikistumisen ja ilmeiden myötä kaunistuin kyllä hurjasti, ja syntyessä saatu pitkä musta tukka teki isompana vauvana minusta aika paljon vanhemman näköisen kuin kaljut vauvat ovat. Tietääpä ainakin, mistä Tyypin iso pää ja pulleat posket ovat sitten peräisin, ehkä se on osa mielikuvaa hänestä tällä hetkellä.