Masennus ja tunteiden hyväksyminen

Maanantaina satoi ensilumi. En voi olla ajattelematta, että tämä on oikeastaan Tyypin ensimmäinen joulu.

Maanantaina kävin myös psykkarin eli terapeuttini luona. Puhuttiin raskausuutisesta ja sen herättämistä tunteista, tietenkin. Tavallaan on onni, että minulla on tämä hoitosuhde jo valmiina, ihan oma ammattilaistuki. Säästyy neuvolapsykologin ajat sitten muille, ja pääsen käsittelemään pelottavat tunnemyräkät heti niiden ilmaantuessa. Kuulemma raskaus laittaa usein tarkastelemaan omaa lapsuuttaan ja vanhempiaan uudella, kipeälläkin tavalla. Minulla se prosessi on jo hyvässä alussa, lapsuuden syvissä vesissä on uitu, eivätkä sieltä nousevat kipeät asiat enää satu samalla tavoin, auttavat vain ymmärtämään nykyistä minua paremmin. Se on varmasti hyväksi Tyypillekin, että äiti on jo valmiiksi suht selvillä omista epätasapainoisuuksistaan ja käyttytymismalleistaan.

Minulla masennuksen taustatekijöinä on tiettyjä käyttäytymis- ja tunneilmaisun malleja, jotka pitkälle vietyinä ovat ajaneet uupumiseen ja ahdistuneisuuteen. Toki nykytiedon valossa myös synnynäisellä alttiudella ja temperamentilla on vaikutusta. Masennus syntyy oman alttiuden ja ympäristön yhteisvaikutuksesta, yksinään kumpikaan ei riitä.

Iso osa minua on "yksinäinen lapsi", vanhempien läsnäoloa, huomiota ja syliä kaipaava pieni Marjukka. Varmaan meissä kaikissa asuu samanlainen pieni turvaa kaipaava olento, minussa yksinäinen lapsi on vaan päässyt vähän dominoimaan hommia. Haen muiden ihmisten hyväksyntää, ja koen että saan sitä vain olemalla hyvä, kiltti ja rauhallinen, tasapainoinen. En osaa kovin hyvin tunnistaa omia tarpeitani - olen liian vaativa itseäni kohtaan, kun taas muille sallin kaiken. Koen, että muut ihmiset saavat kohdella minua miten haluavat, minun pitää vain yrittää ansaita hyvä kohtelu ja huomio. Tähän liittyy negatiivisten tunteiden ilmaisun vaikeus: en osaa suuttua, koen että jos olen vihainen tai surullinen, en voi kelvata kellekään. Aivan kuin niitä tunteita ei saisi olla olemassa. Puhumattakaan, että osaisin sitten ilmaista sellaista ulospäin. Tämä johtuu pitkälti kotoa opitusta mallista, varsinkin isäsuhteesta. Pyrin miellyttämään muita ihmisiä samalla tavalla kuin isääni: olemalla reipas, itsenäinen, vahva ja tasapainoinen - kiukuttelu ja suru ovat kiellettyjä, niiden kanssa en kelpaa vaan olen arvoton.

Tottakai tunnistan nämä asenteet vähän vinksahtaneiksi. Vaikka lempeys, rauhallisuus ja hoivaavuus sinänsä ovat hyviä piirteitä, liikaa dominoidessaan ne vievät martyyyriuteen, työuupumukseen tai masennukseen. Kun tarpeeksi pitkään laiminlyö omia tarpeitaan, ennen pitkää vieraantuu omasta elämästään ja itsestään. Pahimmassa vaiheessa koin kuin vain leikkisin tätä jonkun muun leikkielämää.

Ensimmäinen raskauteen liittyvä pelkoitkukin liittyi juuri tähän. Yksinäinen lapsi minussa pelkää jäävänsä yksin ja tulevansa hylätyksi. Kyllä minä uskon että vauva pärjää, toki minä jaksan sitä hoitaa, ja jos en jaksa niin sille kyllä löytyy hoitajia ja sylejä yllin kyllin. Mutta kuka hoitaisi Marjukkaa, ottaisi syliin ja silittäisi päätä silloin kun olen hukassa?

Asiaa ei tietenkään yhtään helpota se, että minun on kovin vaikea myöntää kellekään tarvitsevani apua, läheisyyttä tai turvaa - eihän minun ole oikeutta sellaista huolenpitoa keltään vaatia. Sitäpaitsi heikkoina hetkinä koen olevani huono ja kelvoton, haluan vain mennä piiloon, enkä osaa turvautua kehenkään. Siitä pitäisi nyt opetella pois, niin kuin muistakin vinksahtaneista malleista. Mutta se on pitkä tie, hermoradat ovat automatisoituneet niin että reaktiot eri tilanteissa ovat lähes tiedostamattomia. Nyt olen kuitenkin jo niin pitkällä, että ymmärrän toimivani näin, itse itseäni vastaan, ja välillä jopa huomaan tilanteita, joissa pitäisi toimia toisin. Se on jo monta askelta eteenpäin pitkällä paranemisen polulla.

Hormonien ansioksi luetakoon se, että olen nyt kolmena iltana tirautellut yksinjäämis-itkuja. Sunnuntaina kävin itkemässä jopa ravintolan vessassa ja bussimatka kotiin meni hysteerisesti nyyhkiessä. Tavallaan helpottaa kuitenkin nähdä ne samat ajatusmallit siellä takana, tämä on minun peruspelkoni, yksi muunnelma samasta pelosta, joka on ihan tuttu ja samalla aika perätön. Lisäksi viimeöinen keskustelu Tyypin isän kanssa toi helpotusta: "En minä sinua yksin jätä" sanoi hän, ja saimme olla toistemme sylissä, hakea turvaa tähän kaaokseen.

Lapsen kanssa haluaisin kiinnittää erikseen huomiota siihen, että kaikki tunteet ovat sallittuja, tunteita saa olla ja niitä saa ilmaista, se ei tee ihmisestä huonoa tai arvotonta. Kunpa osaisin välittää lapselle sellaisen kuvan, että hän on arvokas omana itsenään, silloinkin kun tuntuu pahalta ja vaikealta. Toisena asiana haluaisin olla läsnä niin, että lapselle muodostuisi perususkomus siitä, että hänen tarpeensa ja kiinnostuksen kohteensa ovat tärkeitä.  Kolmantena, haluan välittää lapselle kokemuksen siitä, että aikuiset pitävät asioista huolta, hän saa olla lapsi. Lapsen ei tarvitse päättää kaikesta eikä kantaa vastuuta, eihän hänellä ole siihen vielä kapasiteettia. Se tarkoittaa tietynlaisia rajoja: vaikka lapsi saa tutkia, mennä ja päättääkin omista asioistaan, on aina aikuinen läsnä joka pitää homman koossa ja johon voi turvata. Lapsella tulee olla rajat, jottei hänen itse tarvitse asettaa niitä itselleen. Siitä tulee kipeäksi.