Kirpparihankintoja

Olen vähän kateellinen äitibloggareille, jotka kirjoittavat napakoita ja hauskoja tekstejä lapsiperhearjesta aikuisina, eivätkä höpsähdä äitiyteen kuin se olisi elämän ainoa rooli. Hössöttäjä-äitien blogeja en edes jaksa lukea, mutta huomaan yhä enemmän kasvavani itse siihen suuntaan. Vaan minkäs teet, tällainen minä olen. En kovin pullantuoksuinen enkä muutenkaan käytännöllinen superäitimateriaalia oleva ihminen, vaan pikemminkin sekoitus idealismia ja arjen mustaa huumoria, helposti innostuva ja helposti asiat kesken jättävä tytönretkale. Joka nyt sattuu pitämään lapsista ja elämistä enemmän kuin aikuisten ihmisten todellisuudesta. Ehkä siksi ajatukseen vauvasta on helppo tottua, sillä en koe luopuvani mistään kovin tärkeästä sen myötä; mikä olisi parempaa, kuin kölliä ja hassutella kotosalla päivät pitkät. Ajatus lapsesta, vanhempana olemisesta ja vastuusta on asia erikseen, väittävät että vauvat kasvavat ja ovat oikeita ihmisiä. Mutta se ymmärrys kai tulee ajallaan, luonnostaan.

Liikkeet selkeytyvät vähitellen, aika varma keino on ennen nukahtamista, rauhoittumisen jälkeen kääntyä vatsalleen, jolloin Tyypille tulee vähän ahdasta ja pitää muksia itseään parempaan asentoon.  Kuvittelen Tyypin jotenkin samanlaisena kuin ultraäänessä, isopäisenä ja vilkkaana potkijana joka kaikin voimin koittaa tehdä itselleen tilaa ja herättää äidin huomiota. Kasva vain lapsirakas, saat sitten valvottaa minua monet yöt.

Huoli taloustilanteesta on vähän helpottanut. Opintotukilautakuntaan asti meni hakemus, mutta päättivät myöntää minulle kevään tukea, vaikka opintomenestys ei normaalitilanteessa siihen antaisikaan lupaa. Lohdullista, että järjestelmästä löytyy edes hiukan joustoa näissä elämän yllättävissä mutkissa. Järkevän budjetoinnin lisäksi, olen antanut itselleni luvan vähän kiertää kirppareilla, ja Tyypille onkin löytynyt jo vaikka mitä ihanaa. Perjantaina suuntasimme ystäväni kanssa varsinaiselle lastenvaatekirpputorille, lähinnä etsimään minulle sopivia housuja, mutta tietäähän sen miten siinä käy. Totesin, että nyt ei sitten yhtäkään vauvanvaatetta enää tarvitse ostaa, ennen kuin kesällä, jos jotakin vielä oikeasti puuttuu. Äitiyspakkauksen lisäksi Tyyppi saa todennäköisesti kuitenkin lahjoituksia sukulaisilta ja tuttavilta sen verran paljon, että tämäkin varautuminen on ihan liikaa. Mutta vähän täytyy saada äidin itsekin valita, ja kun ne on niin ihania.

Mitä enemmän kirppareita koluaa, sitä kriittisemmäksi lastenvaatteiden suhteen tulee. Vaikka olen koittanut ostaa vain pakko saada -vaatteita, jo nyt ainakin yksi bodyvalinta ihmetyttää. Sattuuhan sitä tosin omissakin vaateostoksissa, että kaupassa kivalta tuntunut ei ikinä vakiinnukaan hyväksi käyttövaatteeksi. Myös siksi olen koittanut vähän hillitä, jos kaikki onkin sitten vauvalle vääränlaista - tosin perusbodyjen kanssa tuskin voi mennä pahasti pieleen.

Ylipäätään kirpparit ovat upeita, ja väärällään hyväkuntoista vauvatavaraa. Tyyppi parka, saa kulkea koko varhaislapsuutensa kirpparikamoissa, vaan niinpä kuljen minäkin. Alusvaatteet, sukat ja sukkahousut haen uusina, melkein kaiken muun löytää uudenveroisena käytettynä. Onhan se budjetin pelastus. Tässä kuvia hankinnoista, hintoja en nyt enää osaa antaa kun yhdellä kirpparilla poistivat laput, mutta bodyt ja potkarit keskimäärin 1,50 - 2 e, mekko ja housut vähän enemmän. 

Vihreää ja raitaa! Puolipotkarit 70 cm, potkuhousut Tuttaa 60 cm, kietaisubody Pikkuset 60 cm ja Lindexin norsubody 60 cm. Sekä omin käsin väkerretty ensimmäinen vauvakäsityö: villamyssy Novita Woolista.

Mekkosortuminen. 62 cm, alunperin Lindexin mallistoa. Taskun vihreä tikkaus ei oikein kuvasta erotu, viidakon eläimet aiheuttivat pakko saada -reaktion. Raitabody Vendi 68 cm, oikeasti violetimpi.

Uuretroa! Oranssi pupuankkabody 68 cm Tuttaa, sienibody 70 cm merkkiä Pippi, ja pikkuruinen Marlonin ankka-nalle-mikälie kietaisubody 60 cm, äitiyspakkausmatskua vuodelta 2006.

Värit eivät ole kuvassa kohdallaan, harmaa on oikeasti vaaleampi ja housut kirkkaanpunaiset. Velourmekko 68 cm ja vakosamettihousut 74 cm, Tyypille ensi talveksi vähä hienompaa.

Tässähän voisi ihan muotibloggariksi tätä menoa ruveta. Itselleni löysin äitiyshousut ruskeaa vakosamettia viidellä eurolla, huraa! Kävin jo aiemmin tuskastumassa erään halpavaateketjun mallistoon, jossa kaikki housut kapenivat lahkeista, kuten muodissa tapana on, niin ettei niitä voinut pitää, ja väsyneenä olin varma ettei ikinä mistään löydy enää sopivaa housua. Lisäksi löytyi yksi kiva mariininsininen tunika, joka menee sekä oikean mahan että tämän pienen version kanssa. Nyt saat kasvaa, maha!

Malttamattomuutta ja kuulumisia, rv 16+3

Taidan kuulua myös ihmisryhmään malttamattomat odottajat. Nyt olisi erittäin hyvä aika opiskella ja antaa vauvan kasvaa ihan omassa rauhassaan: ei ole pahoinvointia tai muita vaivoja, raskaus ei ilmianna itseään juuri mitenkään, tuntemattomat eivät vielä edes huomaa vaikka omissa silmissä vatsa onkin paisunut. Ajatukset vaan eivät jätä rauhaan. Valmistan itseäni lapseen, äitiyteen ja tulevaan muutokseen niin että se jättää kaiken muun alleen.

Onhan tämä toki ainutlaatuisempaa ja tärkeämpää kuin mikään muu. En aio olla raskaana kovin monta kertaa elämässäni, ja lapsen saaminen on kiistatta yksi isoimpia elämänmuutoksia. Silti on vähän hölmö ja syyllinen olo, kun pitäisi tehdä kaikkea muutakin ja osata keskittyä. Sitäpaitsi tämä odottaminen jatkuu vielä vaikka kuinka pitkään. Voisin hypätä ihan mielelläni kolme kuukautta ajassa eteenpäin, niin että pääsisin lomalle opiskeluista, muuttamaan uuteen asuntoon ja ihan tosissani rakentamaan pesää. Kun mielessä ei kuitenkaan liiku mitään muuta, eikö voisi olla jo kesä. Eihän tämä homma ole vielä edes puolivälissä!

Tunsin viikko sitten ensimmäistä kertaa kuplintaa, jonka tulkitsin Tyypin liikkeiksi. Suuren osan ajasta mahassa möyryää niin ettei sitä osaa erottaa, mutta kun muilta osin hiljaisena hetkenä tuntuu yksittäisiä, selvärajaisia kohdun seinään puhkeavia kovia saippuakuplia, ei se kai voi olla muutakaan. Samoihin aikoihin Tyyppi myös mielessäni vaihtui tytöksi, vaikka koko alkuraskauden odotin selvästi poikaa. Hassua.

Rakenneultraan on vielä kuukausi. Viime yönä näin unta, jossa Tyypin yhden munuaisrakkulan (...) seinämät eivät olleet kehittyneet kunnolla, vaan se oli jäänyt pehmeäksi ja vuosi jotakin nestettä. Syyllisenä tähän oli alkuraskaudessa syömäni mielialalääkke. Tila oli hankala mutta ei hengenvaarallinen, johonkin leikkaukseen meidän kuitenkin piti valmistautua synnytyksen yhteydessä, ja sain ohjeistuksen vaihtoehdoista paperilla, johon en ehtinyt unessa perehtyä vaikka kuinka yritin. Muutaman seesteisen viikon jälkeen on taas ollut jotenkin epävarma olo, kai se heijastuu uniinkin.

Alavatsalla tuntui viikon ajan menkkamaista jomotusta ja satunnaisia viiltäviä ja pistäviä kipuja. Googlasin asiaa, ja vaikuttaa että se on normaalia, juurikin näillä viikoilla kohdun kasvukipuja ja kiinnikkeiden venymiskipua tuntuu aika monella. Olisi mukavaa, jos voisi kuunnella Tyypin sydänääniä, ja varmistaa että elossa ollaan, mutta päätin ettei doppleri ole kovin järkevä ostos, kun pian ne liikkeet tuntuvat ihan oikeasti. Mahakaan ei tunnu kasvavan, tai sitten olen vain niin tottunut siihen. Kohtu on kai noussut ylöspäin, kun maha tuntuu jotenkin kokonaisemmin kasvaneelta sen alun alavatsapömpötyksen jälkeen, mutta tavallaan pienemmältä kun kasvu on enempi tasaista. Paino ei nouse vieläkään, täytynee tulevalla talvilomalla vanhempien luona koittaa syödä hyvin, ettei neuvolasta tule sanomisia. Oikeastaan tiedän, ettei tässä vaiheessa haittaa jos painoa ei tule, mutta silti olen alkanut tarkkailla asiaa.

Perjantaina selätin väsymyksen, ja kävin katsomassa erään rockyhtyeen keikkaa. Oli mukava pitkästä aikaa laittautua ja lähteä kunnolla ihmisten ilmoille, peilistäkin katsoi joku hyvännäköinen nainen. Bassot resonoivat koko kehossa ja piti vähän tanssiakin, Tyyppi sai melkoista kyytiä. Kuuloaisti on kunnolla kehittynyt vasta viikolla 24, mutta jotakin ääniä se kai jo aistii, ja musiikin aiheuttaman värinän tietysti. Viikottainen kuorossa laulaminen onkin meidän yhteinen harrastus, luulen että se on Tyypille vielä keikkoja mieluisampaa, kun tuntuu äidin äänen tuottama värinä ja mielihyvä samaan aikaan. Kai siitä väkisinkin tulee nero tässä ympäristössä, mozartia ja rockmusiikkia sopivassa suhteessa.

Tuntemuksia ja terveydenhoitoa, 14+3

Lapsi on jotakuinkin kymmenen senttiä pitkä, on kasvattanut itselleen kaulan, hampaiden alut, ulkoiset sukupuolielimet, ja osaa tehdä hengitys-, nielemis ja imemisliikkeitä. Neuvolassa kuunneltiin sydäntä, se sanoi wuzhuum, whuzuum. Kuulosti avaruusalukselta. Epäilen alieneita koko hommasta. Äiti on edelleen jossakin flunssan jälkitaudissa, väsynyt, tukkoinen ja päänsärkyinen. Ei kuitenkaan niin kipeä, että voisi olla vain tekemättä mitään. Yliopistollekin on mentävä tulevalla viikolla, on vain jaksettava. Koitan hellittää asioista joista voin, vaikka tiskipöydälle kerääntyneet pannut ja kattilat onkin pestävä ennen kuin joku kämppiksistä saa hermoromahduksen.

Perjantaina oli neuvolakäynti, ja yksi harvoista lääkärin vastaanotosta. En tiedä, oliko neuvolassa jotenkin erityisen kiire, vastaanottoajat ainakin olivat sekaisin, mutta liukuhihna-olo jäi koko hommasta. Hätäisesti sekä terkkari että lääkäri kysyivät kuulumiset, lähinnä kai koska niitä kuuluu kysyä, mutta minkäänlaista kohtaamista ei ehtinyt syntyä. Ei niin, että minulla olisi erityisiä huolia, mutta kyse onkin siitä jos olisi. Neuvolasa pitäisi olla aikaa kohdata odottaja rauhassa, niin että huolet ehtii kertoakin. Kai se on resurssikysymys.

Terveys sinänsä näyttää hyvältä: olen rh-positiivinen, joten niitä vasta-aineita ei tarvitse miettiä, verenpaine ok, ei valkuaisaineita virtsassa ja sisäpuoleltakin näytti siistiltä. Ehkä tästä nuoresta iästä on jotakin hyötyä, vaikka ehtiihän sitä vielä hankkia kaikenlaiset raskausmyrkytykset ja -diabetekset sitten myöhemmin. Toivon kyllä, etten joutuisi sokerirasitukseen, sillä ajatuskin paastotun yön jälkeen juotavasta sokerilitkusta ällöttää. Normaalipainoisena alle 25-vuotiaana siitä saattaa päästä luistamaan. On tässäkin inhotuksen aiheet: synnytyksessä ällöttävintä on napanuoran katkaisu, ja raskaudessa sokerilitkun juominen.

Luottamus hoitohenkilöstöön ei nyt ole kovin suuri. Kun kerroin terkkarille, että alaselkää juilii, hän vain piti asiaa kummallisena, ei sen vielä tässä vaiheessa pitäisi, jännä juttu. Sen sijaan, että kärsisin kipeän alaselän kanssa, kunnes suostuvat ottamaan vakavasti, soitin fysioterapeuttiystäväni neuvosta apuvälinekeskukseen, ja kävin hakemassa tukiliivin. Maailman epäseksikkäin asuste, mutta ristiselän vihlonta alkoi helpottaa jo saman päivän aikana. Vähän tuntuu kummalliselta, että yli kymmenen vuotta tätäkin neuvolapiiriä hoitanut terkkari ei ole ennen tavannut alkuraskauden selkäkipuja, kun kuitenkin asialliset raskausoppaat osaavat niistä kertoa. Esimerkiksi Malla Rautaparran kirjoittama Kantamisen kausi, kertoo nivelsiteiden löystymisestä, kyseessä on relaksiinihormonin aiheuttama vaiva joka löystyttää risti-suoliluuliitosta lantiossa ja "ristiselän vaivat saattavat alkaa jo raskauden varhaisessa vaiheessa eivätkä siis liity lapsen kokoon". Terkkarin asenteesta kimmastuneena, menin aika puolustuskannalla apuvälinekeskukselle, mutta siellä olikin mukava fyssari, joka ei epäillyt vaivaa hetkeäkään ja kirjoitti samantien laina-aikaa elokuulle asti. Ehkä terveydenhoidossa on vielä toivoa.

Tekstistäkin paistaa päivittäin läsnäoleva ärtymys, kriittisyys ja epäily kaikkea kohtaan. Negatiivinen asenne ja huolet eivät tee hyvää, mutta vaikea näistä on päästä irti. Taustalla painava taloudellinen epävarmuus ei yhtään helpota tilannetta. Ehkä tämä on osittain hormonaalistakin, olen kai niitä odottajia, jotka kiukkuavat siihen asti että lapsi on maailmassa, enkä raskaudenhehkuisia pullantuoksuisia pesänrakentajia. Valmiiksi kyseenalaistava ja piikikäs mielenlaatu saa hormoneista ihan uutta puhtia. Toivottavasti lähipiiri kestää.

En yritä edes väittää, etteikö raskaus ja lapsen saaminen muuttaisi minua. Jo nyt olen muuttunut sisäänpäinkääntyneemmäksi, ajatukset ovat lapsessa lähes jatkuvasti ja huolehtivat tulevasta. Tarvitsen paljon aikaa ja tilaa itselleni, ulkona juokseminen on vähentynyt. En varmaankaan ole yhtä viihdyttävää seuraa kuin ennen, varsinkaan kun en saa päihteillä aikaan sitä nopeaa rentoutumista ja avautumista, mihin olen tottunut. Nähtäväksi jää, miten paljon mökkeydyn lapsen kanssa, kun tuntuu että mökkeydyn jo nyt kun hän on vielä mahassa helposti kuljetettavassa muodossa.

Toisaalta en usko, että kovin helposti ahdistun kotona olemisesta. Äiti sanoi puhelimessa, että voinhan sitten opiskella jo keväällä - tuntui jotenkin olettavan, että elän opiskelujen tai töiden kautta kuten hän itse ja kaipaan palavasti aikuismaailmaan. Itse olen aika varma, ettei yliopistolle ole yhtään mikään hinku, jos vaihtoehtoisesti voin elää hyvää ja rauhallista kotielämää ja nähdä omia ihmisiä muissa yhteyksissä. Ei minulla yliopistolla edes ole mitään aikuismaailman verkostoa, koululta se tuntuu ja ihmiset keskenkasvuisilta siellä.

Kai sekin muuttaa, että on pakko ajatella aikuismaailman asioita. Ei riitä että selviydyn miten kuten, vaan haluan antaa lapselle turvallisen ja hyvän kasvualustan. Yhtenä iltana puhuttiin Untamon kanssa lapsivakuutuksesta, ihme sinänsä. En osaa päättää, pitäisikö sellainen nyt ottaa vai ei. Onhan se kallis, eikä minulla oikeastaan ole varaa käyttää yksityisiä lääkäripalveluita. Kyse on myös arvostuksista: valtion kuuluisi taata kaikille kansalaisilleen hyvä terveydenhuolto, enkä haluaisi olla osa yksityistämiskehitystä. Silti en voi kieltää, etteikö uskoni julkiseen terveydenhuoltoon olisi aika heikoilla. Varsinkin allergialapsen kanssa eläneet kertovat lähes aina saman tarinan: hankalien oireiden kanssa on taisteltu kolmesta kuuteen kuukautta, kunnes on vihdoin menty yksityiselle allergiaspesialistille, ja homma on alkanut selviämään.

Tämän kokoisessa kaupungissa vakuutuksen ottaminen myös sikäli kantaa hedelmää, että yksityisiä lääkäripalveluita on tarjolla iso kirjo, ja ne ovat auki myös viikonloppuisin. Viikonloppuisen ruuhkapäivystyksen välttäminen olisi aika iso juttu. Järkisyiden lisäksi on vielä pelot. Uusinta Vauva-lehteä lukiessa mietin asiaa väkisinkin. Entä jos Tyyppi päättää syntyä pikkukeskosena ja tarvitsee tehohoitoa, entä jos allergiat tulevat pahoina, entä jos. Puhumattakaan muista vammoista. Miten lapsen terveydelle voi asettaa mitään hintaa? Jos on varaa maksaa omasta terapiasta kelakorvausten jälkeen 80e kuussa - ei kyllä ole mutta on pakko -  miten satasen omavastuu vuodessa lapsen terveydenhoidosta voisi olla liian iso?

Lopputuloksena taitaa olla, että lapselle perustetaan terveysrahastotili, jolta maksetaan vakuutukset ja lääkärikäynnit. Olettaen että Untamo on mukana hankkeessa, yksin tähän ei ole mahollisutta. Tai sitten julkisia palveluja puoltava äitini saa puhua minulle järkeä. Koomista tässä on se, että punnitsen tosissani asioita, joiden hoitamista vihaan ja välttelen kaikkein eniten. Talous, budjetointi, vakuutukset - hyyih onko pakko? Tervetuloa aikuisten maailmaan, Marjukka.

Flunssaa ja väsymystä, 13+4

Keskiraskauden viikot kuluvat yhtä aikaa hitaasti ja nopeasti. Mitään ei oikein raskauden saralla tapahdu, alkuhämmennys on väistynyt ja nyt vaan sitten odotetaan että raskaus alkaisi näkyä ja tuntua. Toisaalta aika kuluu nopeasti: viikot kuluvat sukkelaan muissa puuhissa, ja vaikka kirjoittamista ehtii ajatella, on hetki yleensä joko liian rauhaton tai väsynyt. Niin kuin kaikkien muidenkin mukavien hommien kanssa usein on, niille täytyy vain tehdä tilaa.

Olen ollut viimeisen viikon flunssassa. Suhteellisen lievässä sellaisessa onneksi, vain kurkkukipua, räkää ja tukkoisutta, mutta väsymys ei tahdo hellittää. Kipeys tekee myös herkäksi ja huonotuuliseksi. Mikään ei huvita, ja elämä tuntuu vaativan liikoja. En löydä mistään energiaa, haluaisin vain käpertyä peiton alle päiviksi ja odottaa että tämä menee ohi.

Tuntuu pelottavan tutulta. Jospa se nyt on vain tämä flunssan väsyttämä keho ja pää, mutta muistan hyvin viime kevään, ja sitä edellisenkin, jolloin masentuneisuus veti kaiken puhdin pois. Olen ennen ajatellut, että syksy on ollut vaikeinta aikaa, sitä joka on vienyt voimat, ja keväällä olen pidemminkin ladannut ja käynyt siksi hitaalla, mutta nyt en enää tiedä. Kevätvalo on kirkas, siitä pitäisi osata nauttia. Pitäisi jaksaa ulkoilla, että jaksaisi, ja syödä hyvin, ja hoitaa kotia ja opiskella. Missä vaiheessa olen unohtanut, että olen vieläkin toipilasvaiheessa, ja alkanut vaatia itseltäni näin paljon? Vaikka olenkin päättänyt pärjätä, tai juuri siksi että olen päättänyt pärjätä, tarvitsen paljon armollisuutta omaa keskeneräisyyttäni kohtaan. Mistä sellaista löytäisi, kun kaikki muut tuntuvat toimivan aivan toisilla paristoilla, ja minä olen ainoa hidas, kömpelö ja väsynyt, jolle pesukoneen pyörittämisestä tulee päivän päätyö.

Toisinaan auttaa, kun katselen tätä kömpelöä ja tarvitsevaa itseäni ikäänkuin ulkopuolelta. Löydän itsestäni huolehtivan aikuisen, joka silittää pientä minuutta vakuuttaen, että kaikki kyllä järjestyy. Minä pidän itsestäni huolta, selviän kyllä. Kuulostaa jakomieliseltä, mutta ei se oikeastaan ole, jokaisen on opittava olemaan oma huoltajansa.

Tottakai toisinaan kaipaan hirveän kipeästi, että olisi joku toinen, joka olisi kyselemättä vierellä. Vaikka minulla on hyviä ystäviä, joiden luottamus ja läsnäolo on maailman tärkeintä, ei se ole sama kuin joku aivan erityinen, jolle olisi jotakin aivan erityistä. Oikeastaan teen vasta nyt kunnolla eroa viime suhteesta, avioliitosta. Vaikka erosimme jo kesällä, olen nyt vasta kunnolla yksin, ilman ihastuksia, joihin turvata ja joista hakea itsetuntoboostia. Eron tekeminen on välttämätöntä, tervehdyttävääkin, mutta ihan hirveän kipeää. Miten oppia olemaan ja elämään yksin, kun on koko itsenäisen elämänsä ajan oikeastaan ollut parisuhteissa?

Kaikki palaa lopulta samaan alkupisteeseen: kelpaamisen tarpeeseen ja hylätyksi tulemisen pelkoon. Perustaviin kognitiivisiin uskomuksiin, jotka määrittävät kaikkea tunne-elämää ja elämänvalintoja. Tuntuu loputtomalta suolta nähdä joka puolella vaan omat sairastuttavat mielenmallinsa, joita pitäisi alkaa pikkuhiljaa murtaa. Lapseen valmistautuminen pakottaa tekemään psyykkistä työtä, kohtaamaan paljon asioita itsessään. Millainen vanhempi ja ihmisenmalli minä haluaisin olla, millainen kykenen olemaan? Ja kuinka kelvata itselleen keskeneräisenä, vasta harjoittelevana, vielä tuhat kertaa samaan seinään päätänsä lyövänä hölmönä? Mutta hölmö on hellä sana, hyväntahtoinen. Hölmö ei tee huonoja ratkaisuja ilkeyksissään, vaan vahingossa, ehkä koska yrittää tehdä hyvin muttei oikein vielä osaa.

Pärjäämisen kanssa tunteet ovat ristiriitaiset. Ulkopuolisille tekee mieli näyttää, että kyllä minä pärjään. Yhteiskunnalle varsinkin, näyttää että köyhä-totaaliyhäri-saamaton hippi-opiskelija kykenee kasvattamaan lapsen, epäilkää kuinka paljon tahansa. Lapsen hyvinvointiin ei tarvita määrättömästi rahaa vaan läsnäoloa ja aikaa. Vaikka tehokkuus-tuottavuus ajattelussa pärjää, minä pärjään olemisessa ja huolenpidossa.

Läheisille taas pitäisi uskaltaa näyttää myös pelot. Se, että en minä ihan yksin pärjää, tarvitsen ympärilleni ystäviä ja haluan rakentaa myös lapselle vahvan tukiverkon, jossa on toisistaan huolta pitäviä ihmisiä. Miettiä jo valmiiksi, keneltä voi pyytää apua kun väsyttää, ja keneltä voi saada autoa lainaan tai kyydin terveyskeskukseen. Eihän kukaan edes oleta, että minä selviäisin ypöyksin, miksi sitten pitäisi pelätä pyytämistä? Välillä vaan tuntuu, ettei minulla ole mitään annettavaa, ei sellaisia taitoja tai tavaroita joita voisin vaihtaa, pelkkä ailahteleva seurani.

Ehkä voin alkaa tarjota low-life terapiaa: kotoilua ja hitailua kaikille kiireen uuvuttamille työläisille. "Tule meille, saat haistella vauvan tuoksua ja viettää tuntikausia lattialla lässyttäen. Pidemmällä kurssilla opit päästämään irti aikatauluista, sillä vauvalla ei sellaisia ole, ja arkiasioiden suorittaminen lapsen kanssa käy puolet hitaamin kuin tavallisesti. Huomaat, kuinka kiireelle ei enää ole sijaa." Tehokasta arjenhallintaa ja multitaskingia voi sitten mennä harjoittelemaan niihin vauvalehden hymyileviin viiden lapsen perheisiin, jossa äiti paistaa joka aamu tuoreita sämpylöitä vauva toisessa kainalossa ja käy samalla lenkittämässä koiran ja viemässä lapset kehittäviin harrastuksiin kun kotona lounas porisee jo liedellä.

Tämä Eeva Kilven runo, jonka ystäväni kerran lähetti minulle kirjeessä, on toiminut minulle voimarunona. Sellaisena, josta saa lohtua, kun sen lukee illalla nukkumaan käydessä tai milloin vain tarvitessaan vähän hoivaa ja uskoa itseensä. Laitan sen tähän, tuomaan voimaa myös muille.

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä, 
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

- Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta ja muita runoja, WSOY 1972