Ultraäänen kertomaa

Perjantaina viimein koitti odotettu ensimmäinen ultra. Pari kuukautta epävarmuutta on pitkä aika, kun positiivisen raskaustestin jälkeen on vain pitänyt koittaa uskoa, että joku siellä kasvaa, ihan oikeasti. Untamo ei mukaan päässyt töiden takia, enkä tiedä olisiko oikein halunnutkaan. Sijassaan tukihenkilönä toimi ihana ystäväni, ja se ratkaisu tuntui oikealta. Yksinkin olisin voinut mennä, mutta nyt jälkeenpäin varsinkin tuntuu hyvältä, että mukana oli joku, jonka kanssa voi jakaa sen ihmetyksen, kun ruudulla liikkuu ihan oikean näköinen ihmisenalku. Ei siihen oikein riitä sanat.

Ensin ultraaja - en tiedä terkkariko vai lääkäri, kun ei neuvolakortin merkinnästäkään saa selvää - kertoi, mitä käynnillä tulee tapahtumaan ja mitä sikiöstä katsotaan, ja sitten päästiin suoraan itse asiaan. Ensin katsottiin ultralla mahan päältä, ja kohtu on jo noussut sen verran, että sieltähän Tyyppi löytyi ruudulle oikein elävänä ja liikkuvaisena. Tuntui uskomattomalta, että siellä ihan oikeasti on ihminen ihmisen sisällä, ja vaikka se on noin pieni vielä, se ihan oikeasti liikkuu ja näyttääki ihan pikkuihmiseltä sormineen kaikkineen.

Tyyppi todellakin jopa vilkutti kameraan heiluttamalla kättä ja harottamalla sormiaan, ja potki myöskin vilkkaasti. Omituista, kuinka voi nähdä, että siellä se minun sisälläni potkii ja nyrkkeilee kohdun seinää, mutta mitään ei tunnu. Ultraajan vähän mahaa taputellessa Tyyppi vaihtoi kuuliaisesti asentoa, ja hyvin päästiin katselemaan päästä varpaisiin joka puolelta. Kaikki näytti olevan ihan hyvin, elimiä löytyi ja niskaturvotusta sen verran vähän, että kromosomipoikkeaman riskiluku tämän iän kanssa on 1:24 000. Toisin sanoen älyttömän pieni, jos ajatellaan, että alkuraskauden keskenmenoriski on 1:10, ja siitäkin on jo onnellisesti ohi päästy. Mitat näyttivät ilmeisen sopusuhtaisilta, ja pituutta Tyypillä on nyt vähän yli seitsemän senttiä.

Tyyppi, rv. 12+1

Tyypin yksityisyyttä lainkaan kunnioittamatta, tässä hän nyt on kaikkien ihailtavaksi. Saman näköinen kuin muutkin sikiöt, paitsi että tietysti kaikkein hienoin. Nenä ja leuka näkyvät tässä sivuprofiilista hienosti, musta aukko on vatsalaukku ja pallero alhaalla toinen jalka. Niskan heijastuksesta voi syyttää huonossa valo-olosuhteissa ultrakuvaa kahvilan pöydässä kuvannutta äitiä.

Raskausiikkoja on kasvun mukaan tänään 12+2, eli aika oikeassa oli arviot - kuukautisten mukaan niitä olisi jo 16+0. Neuvolan valistuneisiin arvauksiin ja raskaustestin herkkyyteen voi siis tässä tapauksessa luottaa, omaan kuukautiskiertoon luotto olikin jo aikoja sitten mennyt. Laskettu aika menee elokuun puolelle, torstaina 9.8, tosin Tyyppiä tuskin tämä tieto juuri hetkauttaa, hän syntyy juuri kun siltä tuntuu.

Helpotuksen tunne oli ultran jälkeen aika iso, enkä ihmetykseltä osannut muuta kuin hymyillä. Nyt se on totta, ja kaikki on toistaiseksi hyvin. Ei kuollutta alkiota eikä monikkoraskautta. Hyvin kasvettu Tyyppi, jatka samalla tavalla! Koitan auttaa sua minkä voin, olla hyvällä tuulella, syödä, liikkua ja levätä. Ja ajatella pajon lämpimiä ajatuksia.

Rv 13 (?) ja odottaja pihalla

Olen ollut viimeisen viikon harvinaisen huonolla tuulella. Tympii ja turhauttaa. Mikään ei oikein huvita, pienetkin asiat ärsyttävät. En oikein tiedä miksi, mutta omat jaksamisen ja sietämisen rajat ovat nyt tiukilla. Jotkut odottajat kertovat keskiraskauden raivohormoneista, ehkä sitten niin. Mitenhän nämä saisi purettua rakentavaksi energiaksi?

Tämän päivän terapiakäynti meni aika syvälle varhaislapsuuteen ja tunnekokemuksiin. Vaikka juuri olin vakuuttanut, ettei minua oikeastaan juuri nyt pelota, vaan on aika varma olo, iltapalalla löysin itseni itkeä tirauttelemasta Eve Mannun Musta tulee perhe -voimakirjan kanssa.

Toimeentulo on tosi tiukilla nyt, en tiedä mistä ja milloin saan seuraavan kerran rahaa. Odotan opintotukipäätöstä, jotta pääsisin hakemaan toimeentulotukea, jos edellämainittu on kielteinen. Budjetointi on hankalaa, kun en tiedä mihin asti on pärjättävä. Kaikesta ylimääräisestä ostettavasta on kieltäydyttävä, ja kaiken tarpeellisenkin hankkimista lykättävä tuonnemmaksi, jos kyse on muusta kuin ruasta. Silti sorruin kirpputorilta ostamaan maailman söpöimmän mekon vauvalle, harmaan collegemekon jossa on violetteja eläinkuvioita: apina, kirahvi, virtahepo ja leijona. Kai pojallekin voi pukea eläinmekon?

Epävarmuus kiristää hermoja. Tuntuu ettei voi tehdä mitään, kuin olisi sysätty täysin yhteiskunnan ulkopuolelle, kun ei ole varaa ilmaista itseään kuluttamalla. Ällöttävä ajatusmalli, ja silti totta. Laskupino kasvaa: ne mitä en voi lykätä, lähetän äidille. Hermostun kaikkeen. Bussi tulee aina joko myöhässä tai liian aikaisin, samoin kuin uni. Presidentinvaaleista kouhottaminen ärsyttää, facebookista pitäisi sensuroida puolet. Ultra Bran comebackkeikka ärsyttää, lähinnä koska itsellä ei ole siihen osaa eikä arpaa. Kaaos kotona ja pään sisällä kasvaa hiljalleen, kylppäri on edelleen ällöttävän likainen ja viikonloppuna pitäisi muuttaa uusi kämppis.

Ja ennenkaikkea pelkään, miten tulen pärjäämään. Pelkään, että vauvan myötä yksinäisyys musertaa alleen, vaikka ihmiset kuinka väittävät muuta. Suren sitä, etten ole kenellekään se kaikkein tärkein ihminen. Suren menetettyjä ihmissuhteita, olen hukassa tunteiden ilmaisun kanssa, itken pienen Marjukan puolesta, jonka piti olla iso jo aivan liian varhain ja joka ei koskaan oppinut suuttumaan.

Unissa teen eroa vanhempiini, raivostun vuorotellen sekä isälle että äidille. Sekin työ on vielä tehtävänä.Ehkä siksi, että muutin kotoa jo 16-vuotiaana, en ikinä ehtinyt kyllästyä ja suuttua, hakea omia rajojani. Vain vastuu lankesi luonnostaan. Pelkään siirtäväni tunteiden ylisäätelemisen vauvalle, peilaavani lapseen kaiken itsestäni, vaikka kuinka haluiaisin välttää sitä. Varhaiskasvattajan tärkein tehtävä on itsekasvatus, pieni lapsi imee kaiken ympäristöstään ja tekee päätelmiä jo hirveän varhain. Minun täytyy kasvaa hirveän vahvaksi, oppia ilmaisemaan tunteitani, oppia vaatimaan maailmalta, pitämään itseäni arvossa. Minun täytyy antaa lapselle lupa kaikkiin tunteisiin ja hyväksyä myös viha, jota minun on ollut hirveän vaikea kestää itsesssäni. Pelottaa, minä olen vielä niin kesken ja pihalla.

Eve Mantu kirjoittaa turhautumisraivosta osuvasti:

" Turhautumisraivo voi pakkautua moneen kerrokseen. Jossakin syvällä on oikea jyhkeä peruskallio yksinhuoltajan elämän epävarmuuteen ja jatkuvaan taloudelliseen tasapainoiluun liittyvää turhautumista. Peruskallion päälle on kasautunut paksu kerros pettymystä ja kapseloituja sydänsuruja, yksinäisyyttä ja muuta raskasta maa-ainesta. 

Pohjasedimenttien päälle on saattanut kasautua tuoreempaa turhautumista, riittämättömyyden tunnetta työssä, isyyteen liittyviä kysymyksiä, omiean harrastusten ja mielenkiinnon kohteiden kaipuuta, sairauksien potemista ja kotirumban pyörittämisestä tulevaa turhautumista.

Pintakerroksiin pakkautuu päivittäin vaihtuvaa turhautumissälää. Pientä hiertävää asiaa, huonosti nukutun yön jälkeistä kähinää, ystävien ohareita, PMS-oireita, myöhästeleviä busseja, lattialle putoavia puurolautasia.  

Kun turhautumiskerrostuma hetkittäin hahmottuu kokonaisena, kilometrien paksuisena uuvuttavana järkäleenä, se vielä elämänhalun ja rohkeuden. Koko elämä näyttäytyy turhauttavana taisteluna mahdottomissa olosuhteissa täydellistä ylivoimaa vastaan. "

Bingo! Juuri tästä on kyse tänään. Kaikki kiehuu yli. Itkun välissä silittelen mahaa ja kuiskaan vauvalle: onneksi sinä olet vielä siellä suojassa. Järjestän asiat ennen kuin tulet maailmaan.

Maha on paisunut viimeisen viiikon aikana, satunnaisen iltaturvotuksen sijaan se röllöttää tuossa aina. Housujen napit menevät vielä kiinni, mutta alkavat ahdistaa jossain vaiheessa päivää. Muutama hame menee sentään nätisti, jos tässä jokusen viikon vielä pärjäisi. Typerää ostaa puolikkaita äitiysvaatteita, koska eihän tämä mikään söpö vauvamaha ole vielä, kaukana siitä. Epäuskon siitä, että vauvaa ei olisi, se tosin tehokkaasti on vienyt. Pakko siellä on jonkun kasvaa, kun yhtäkkiä paisun.

Nyt illan tullen koetan pitää itseäni hyvänä. Laitan lohtulevyn soimaan, käyn lämpimässä suihkussa, laitan mahalle hyväntuoksuista rasvaa ja joogaan levottomuuden ja selkäkivun pois. Juon lämmintä kaakaota kanelilla ja luen vähän Muumipappaa ja merta, jos uni ei meinaa tulla. Kyllä tämä tästä.

Varautuja selvittää kestovaippamysteerin

Tämä vauvanodotushomma laittaa minut varautumaan tavallistakin enemmän.  Yritysmaailman kielellä puhuttaisiin kai riskien kartoittamisesta. Varautuminen on ihan eri asia kuin murehtiminen tai kontrolloiminen, sellaista en myönnä. Haluan vain tietää miten toimia, jos jotain tapahtuu, en estää tai hallita tuota tapahtumista. Vähän niin kuin Muumimammalla on aina käsilaukussa kuiva sukkapari, aspiriinia ja muuta pientä hyödyllistä, sen varalta jos jotain sattuu. Silti Mamma ei kiellä ketään kiipeilemästä rantakivillä, koska siinä voi kastella kenkänsä.

Aloitin varautumisen jo lapsena lukemalla puhelinluettelosta, mitä täytyy tehdä, jos annetaan yleinen vaaramerkki tai on kaasuvaara, ja mielikuvaharjoittelin kriisissä toimimista kotimme saunassa. Tein myös suunnitelman sen varalle, jos pitää valita kumman vanhemman mukaan lähden, ja loogisin perustein valitsin isän, koska isä osaa enemmän käytännön töitä kuten korjata laitteita, metsästää ja kalastaa. Sydäntä tosin kylmäsi, koska äiti oli ja on kuitenkin vanhemmista se läheisempi, johon turvaan.

Kun kolme vuotta sitten olin hankkimassa kissoja, luin kissaoppaita ja imin tietoa kissojen hoidosta ja mahdollisista ongelmista valmiiksi päähäni. Kissojen käytännössä tultua taloon, ei oppaita ole juuri tullut katsottua. Kun aloitin yliopiston, käytin kesälomasta pari päivää valmistautumiseen: selvitin kampuksen rakennukset, luokat, mistä saa ruokaa, mitä sivuainevaihtoehtoja on ja paljonko niitä opintoja voi tehdä, mitä kerhoja yliopistolta löytyy jne. Parin ensimmäisen viikon aikana opiskelukaverit tottuivat kysymään aina minulta, kun jokin oli epäselvää. Itse ihmettelin, miten ne ovat tulleet opiskelemaan ummikkoina ottamatta mistään selvää, ja luottavat vain että asiat järjestyvät.

Nyt varautuja-minä ahmii vauvaoppaita kriittisin silmin. Ihmettelen, miten jotkut lasta suunnitelleet saattavat olla paljon enemmän pihalla, minähän olen raskaana yllätyksenä! Mutta luojankiitos, kaikki muut ihmiset eivät olekaan varautujia. :) Ensimmäisten raskausviikkojen kirjoituksistakin huomaa, kuinka pääni kävi ylikierroksilla yötäpäivää, ja vauvalehdistä muistiin varastoitunut tietomäärä pulpahti yhtäkkiä takaisin aktiivimuistin käyttöön. Neuvola, sikiöseulonnat, synnytysasennot, puudutteet, lapsen kehitys, ruokarajoitteet, vaatteet, vaipat, varusteet... Kaikki oli yhtäkkiä pinnalla.

Aluksi oli pakko kirjoittaa listoja, jotta pystyin nukkumaan. Listat, tuo mihin tahansa varautumisen paras työkalu! Kun asiat ovat ylhäällä, niitä ei unohda vahingossa, mutta tarvittaessa ne voi unohtaa ja laittaa uusiksi. Toistaiseksi listoja on ulkoa osaamistani unilauluista, isoista hankinnoista, hyvistä lastenkirjoista, kelpuuttamistani leluista, yhteiskunnan tukimuodoista ja huoltajuusasioista, satunnaisista asioista joita muuten vaan ei saa unohtaa, äidin tarvikeista, sairaalakassin sisällöstä, lapsen nimistä, ja vauvan vaatteista. Erittäin ajankohtaisia asioita raskausviikolla kaksitoista!

Tällä viikolla olen nukkumisen sijaan selvittänyt kestovaippamysteerin. Alusta asti on ollut selvää, että kestoja meillä käytetään, mutta miten niistä nyt saisi mitään tolkkua. Yhden illan käytin rauhalliseen tutustumiseen Kestovaippainfon ja muutamien jälleenmyyjien sivuilla, mutta silti meinasi epätoivo iskeä. Mistä minä tiedän mikä on hyvä, ja kamalan kalliita nämä kaikki apua. Hetkellisen mielenrauhan toi Kestovaippayhdistyksen vaippalainaamo - kuinka tarpeellinen ja nerokas palvelu! Tuolta vuokrataan vaippapaketti nimelliseen hintaan ja sitten niitä saa rauhassa ihmetellä ja testata lapsella.

Mutta eihän tämä varautujalle riitä, suunnitelmia on tehtävä. Parin päivän ajatuslevon jälkeen kestovaippa-asia alkoi kirkastua. Ensin etsin tietoa, miten niitä harsoja oikein taitellaan, miten sellaisesta kangaspalasta muka saa toimivan vaipan. OnneaOn verkkokaupan taitteluohjesivu vakuutti, tuohan vaikuttaa ihan hauskalta ja sopivan yksinkertaiselta. Minä ymmärrän!

Koska ilmeisesti yleisen mielipiteen mukaan harso ja villavaippahousut ovat pienelle vauvalle usein paras ratkaisu, siirryin ihmettelemään villavaippahousujen ohjeita. Muutaman neulontaohjeen jälkeen aloin jo innostua, kyllähän minä nyt tuollaisia osaan tehdä, eikä hintaakaan yhdelle villahousukuorelle tule kovin paljoa, kun pienen vauvan kokoja ensialkun neuloo. Kestovaippainfon foorumin tee-se-itse -osasto selvitti paljon. Ensimmäisenä aion kokeilla varmaankin tällaisia Fern & Faerie villiksiä ja Tiitiä-pöksyjä, joko yhdellä tai kahdella saumalla. Ensin pitää kuitenkin neuloa nyt tekeillä oleva pieni villapaita loppuun, siinä voi vielä kuukausi vierähtää, mutta onneksi varautujalla on aikaa.

Entäs sitten isommalle vauvalle? Harso ei liikkuvalla mönkijällä kai pysy enää kovin hyvin. Villahousut sinänsä ovat ihan hyvät kuoret, mutta jotenkin tuntuu ainakin vielä ajatuksena hassulta sellaiset isommalla lapsella. Toistaiseksi kannatukseni saa sisävaippa, jossa on täyttöaukko, johon voi sitten lisätä harsoa tai jotain muuta imuksi. Esimerkiksi tällainen. All-in-one vaipat ja kokonaiset taskuvaipatkin tuntuvat vähän tuhlaukselta, sillä silloin vaippoja pitää olla yksittäisinä tosi paljon. Sisävaipan kanssa kuori kuitenkin säilyy usein ihan hyvänä useamman vaipanvaihdon ajan, eli kuoria ei tarvita niin paljon kuin sisävaippoja.

Ajatukset ovat kuitenkin vielä joustavalla tolalla. Lähisuvussa on mutamakin serkkuperhe, joissa on kestoiltu ja tietämystäkin riittää, joten sieltä voi tulla hyvien neuvojen lisäksi myös hyviä vaippapaketteja nimelliseen hintaan. Lisäksi on kai uskottava, että käytäntö opettaa parhaiten. Rahatilanne on onneksi nyt sen verran heikko, että en pääse tekemään heräteostoksia vaippojen parissa, se olisi jo vähän liikaa.

Mieli on kuitenkin taas yhden asian suhteen rauhallisempi. Seuraavan kerran vaippa-asiaan voi palata jossain raskausviikolla 30, kun on vielä hyvin aikaa, mutta homma alkaa käydä todelliseksi. Parasta varautumisessa on se, että se ei sido mihinkään. Ei minua haittaa, jos suunnitelmat muuttuvat; tärkeintä on, että on aina valmina joku ajatus, tai kaksi tai kolme, ettei ole aivan tyhjän päällä, jos tilanne yllättää.

Raskaus on hauska asia

Uusimman Vauva-lehden (saiskohan tästä mainonnasta kohta jo jotakin etuja, esim. ilmaisen lehtitilauksen?) innoittamana, ajattelin keskittyä pelkästään raskauden positiivisiin puoliin, edes kerran. Pientä säätöä palstan kolumnisti Sanna Kangasniemen mukaan äitiydestä puhutaan aivan liian usein keilteiseen sävyyn. Niin kuin muistakin töistä, aina on helpompaa nähdä ja lausua ääneen ne ikävät puolet. "Mutta jos kaikkea ihanaa ei muuta sanoiksi, niin ei se oikein muutu muistoiksikaan. Ja vaikka kuvaisi ja videoisi kuinka paljon, eivät kaikki jutut millään tallennu" Kangasniemi kirjoittaa.

Vaikka raskaustodellisuus ei aivan vastaa sitä mielikuvaa, jossa kuvittelen paistattelevani maha pystyssä rauhaisana ja onnellisena omassa luotaisessa hehkussani, on tämä kuitenkin aika ajoin melko hauska tila.

• Ympäristö huomioi raskaana olevaa eri tavalla kuin tavallista kuolevaista. Luultavasti tämä piirre korostuu mahan myötä, mutta jo nyt lähipiiri on osoittanut tämän todeksi. Kuinka voit, onko ollut oloja, anna kun mä autan. Jotkut pitävät tätä ärsyttävänä holhouksena, mutta minulla ei ole mitään ylimääräistä huolenpitoa vastaan. Ja mikäpä söpömpää, kuin raavas ja karvainen mies huutelemassa mahalle "minä täällä, kuka siellä". Kyllä Tyyppiä jo kovasti odotetaan ja ajatellaan, ja samalla pidetään mua kuin kukkaa kämmenellä.

• Kaikenlainen laiskottelu, itsensä hemmottelu ja muu on muuttunut sallituksi raskauden myötä, lähinnä omassa mielessäni. Koska vauvan kasvatus itsessään on jo niin tärkeä tehtävä, ei muita suorituksia tarvita paikkaamaan huonoa omatuntoa. Minähän teen töitä koko ajan!

• Vauvanvaate- ja leluosastolla haahuilu on ihan ok, suorastaan suositeltavaa. Hyllyjen välissä voi kohdata toisen odottajan, jonka katse kertoo samanlaisista haaveista, ja vaihtaa tietäväisen hymyn. Tositapahtuma tavaratalosta.

• Vauvanvaatteita on kiva neuloa, kun ne tulee niin äkkiä valmiiksi. Yleensä visusti piilossa pysyvä käsityöminä on herännyt! Ensimmäinen myssy on jo valmis, olalta napitettava villapaita valmistumassa.

• Pesänrakennustarve. Haaveilen omasta kodista, johon rakentaa vauvalle ja minulle turvallinen pesä. Muuttamisesta en pidä, ja tiedän että haaveilussa on puolet pilvilinnaa, mutta se ei ole olennaista Pohjapiirrustuksien tutkiminen ja hankintojen suunnitteleminen on itse asia

• Vauvanvaatteet ja muu shoppailu, joka on välttämätöntä. Itselle vaatteiden ostaminen on rasittavaa, mutta vauvalle voisin hankkia vaikka mitä. Tein toki periaatepäätöksen, etten osta vauvalle mitään, ennen kuin olen ultrassa nähnyt Tyypin olevan elossa ja ihmisen muotoinen, eikä pelkkää mielikuvitusta. Mutta eihän sellaiset lupaukset pidä, kun alennuksessa on Tutan söpö unipussi puoleen hintaan ja tänään kirpparilla ihana pieni kietaisubody  Koska tämä on iloinen päivitys, nyt ei päivitellä sitä miten paljon tämä kaikki tulee maksamaan. Yritän kyllä käyttää kirppareita mahdollisimman paljon, varsinkin kun kaupungissa on kai parikin pelkkää lastenvaatekirppistä, tavallisista puhumattakaan. Niistä saa huomattavan säästön (Tutan täysin uutta vastaava body 2,20e) lisäksi ekologista itsetunnonkohotusta.

• Lastenkirjavaraston kartuttaminen. Siinä olen huomattavan paljon kriittisempi kuin vaatteissa, ja siksi se on myös hauskempaa. Kirjojen täytyy olla laadukkaita, mieluiten valmiiksi tuntemiani klassikoita, ja sisällön arvomaailmaani sopivaa. Tänään hylkäsin katselukirjan, jossa oli iloisia eläimiä, eläintarhassa. Miksi ihmeessä piirtää norsuvauva ja vanhempansa eläintarhan aitaukseen, kun voisi yhtä hyvin piirtää ne luotaiseen elinympäristöönsä? Noin 95% tutkimistani kirjoista kokee saman hyllytyskohtalon, syystä tai toisesta. Tänään kuitenkin ostin kirpparilta kovasivuisen, pureskeluun sopivan kirjan Puutarhassa, jossa Milla ja Matias hoitavat puutarhaa. Kuvitus on iloinen, värit ovat kirkkaat mutta silti luonnolliset, Milla ja Matias tekevät rinta rinnan puutarhan pieniä töitä ja sivuilla seikkailevat lisäksi pihalla viihtyvät eläimet: kissa, koira, linnut, sammakot, etanat, oravat. Luontosuhde rakentuu ja mikä parasta, kirjassa on liikuteltavia kuvia, vähän niin kuin kurkistusluukkuja mutta vähemmän helposti revittävissä. Kirjasta voi opetella myös värejä, mutta tärkeämpää on kuvitus ja iloinen puuhastelu. Ihana! Taattua laatua edustamaan samaiselta kirppikseltä löytyi Kristiina Louhin Tompan parempi päivä, jossa Tomppa ja äiti menevät retkelle, noh, sinne eläintarhaan. Louhin kuvitus on upeaa ja ihanan pehmeärajaista, ja Tompan samankaltaisuus ja tutut puuhat vetoavat taaperoon kuin taaperoon. Vain kirjan yhdestä yläkulmasta huomaa, että se ylipäätään on käytetty. Taidan unohtaa kirja-alet samantien, kun kirpparit tarjoavat parempaa. 

• Ruumiiin muuttuminen julkiseksi omaisuudeksi ei ehkä kaikin osin ole hauskaa, mutta kyllähän tämä vapauttaa, kun yhtäkkiä ihmiset suorastaan kysyvät miten on menny, ja saa kertoa kaiken ruuansulatuksestaan ja rinnoistaan. Olen ystäväpiirini ensimmäinen odottaja, ja minua käytetään nyt kaiken harjoitteluun ja mielikuvan muodostamiseen raskaudesta. En ilmeisesti ole vielä luonut pahoja kauhukuvia. Poitsut (lähimmät miespuoleiset ystävät) olivat yhtä mieltä siitä, että tissien kasvu pitää sitten dokumentoida tarkkaan. Ollrait, hienot ne on minustakin! 

• Rinnat. Joo vähän kipeät ja rasittavat, mutta kasvavat! Ostin jo nyt parit liivit isompaa kuppikokoa, jos niillä pärjäisi tuone raskauden loppupuoleen. D-kuppi! Joskus suihkussa huomaa, miten nännien koloon on myös kertynyt jotakin maidon esiastetta. Hihi, luonto on ihmeellinen

• Ei kuukautisia! Eikä edes tarvi huolehtia missä ne ovat ja mikä mussa on vikana kun kierto on epäsäännöllinen. Kerranki keho toimii just niinku pitää.

• Vauvan kokemusten kartuttaminen. On ihmeellistä ajatella, että siellä se Tyyppi nyt kulkee koko ajan mukana. On käynyt jo ensimmäisellä punk-keikalla, ja oppii pian viikottaisten kuoroharjoitusten myötä Mozartin Requiemin ulkoa. Kotonakin pitää alkaa vähitellen kuunnella enemmän musiikkia ilman kuulokkeita, jotta voidaan sitten vauva-aikana viihtyä samojen levyjen parissa. 

• Vauvan luonteella, ajatuksilla, ulkonäöllä ja muulla spekulointi ystävien kanssa. Viime viiikonloppuisesta seurueesta kolme kannatti varmaa tyttöä, joten olen itse yhä enemmän pojan kannalla. Sukupuolisensitiivisyydestä myöhemmin, mutta joka tapauksessa, todennäköisesti, vauvalla on sukupuoli, ja tottahan se kiinnostaa. Sen lisäksi että lapseni on tottakai nero, se tulee "kasvamaan huonouteen" tarkoittamalla ympäröivää huonon huumorin vaikutuskenttää. Ensimmäisiä sanoja on veikkailtu, mutta ne eivät ole julkaisukelpoisia. On veikattu myös, että kuunneltuaan puoli vuotta huonoa läppää, lapsi ei suostu tulemaan ulos ollenkaan. Olen nauranut itseni kipeäksi, kiitos ystäväpiirin ja kaikkien absurdien vauva-ajatusten. Hyvä tästä tulee. 

• Nimikilpailu. Oikeiden nimien miettiminenkin on ihan mukavaa, vielä, mutta myös kavereiden toinen toistaan älyttömämmät ehdotukset pitäisi kirjoittaa muistin. Toistaiseksi suosikkejani ovat Sigmund ja Sodoma. 

• Tyypille jutteleminen mielessä, ja pian varmaan ääneenkin. Siteen muodostuminen lapseen on ehkä raskauden siistein juttu. Ihmisen sisällä kasvaa ihminen, onhan se nyt ihan ihme asia, kaikinpuolin. Aika hauska sellainen.

Kitkerä odottaja opasvihon äärellä

Neuvolasta tuli kotiin monenmoista esitettä ja lippulappusta. THLn raskausopas vaikutti asialliselta ja pätevältä, ja fysioterapeuttien tekemä pikku vihko raskausajan liikunnasta oli asentovinkkeineen hyödyllinen. Kaupallisista ilmaisjakeluista ei voi ihan sanoa samaa.

Vau.fi:n Odotuskalenterissa ainoa hyödynnettävä ja mielenkiintoinen osuus on lapsen kehitys kohdussa viikko viikolta. Muilta osin kirjanen on ärsyttävän asenteellinen, lässyttävä ja epätervettä parisuhdekuvaa ylläpitävä. Kalenteria voi lukea kahteen suuntaan, toisesta kannesta alkaen on osio äidille, toisesta isälle. Naiselle suunnattu osuus on 178 sivua, kun taas tuleville isille riittää kompakti 45 sivua mainoksineen. Lisäksi isien osuus on kirjoitettu kuin pienille idiooteille - ei ihme jos isä ainakin tämän oppaan luettuaan tuntee olevansa ulkopuolinen raskaudessa.

Miehiä sekä aliarvioidaan että alistetaan tiettyyn rooliin. Vai miltä kuulostaa otsikko "Oudot härvelit, joita hormoneiksi kutsutaan" tai yksiselitteinen toteamus "Sinun tärkein työsi raskauden aikana on tukea kumppaniasi. Piste." Miehethän eivät toki ole käyneet peruskoulua ja siten tiedä, mikä on hormoni, ja kaiken huippuna PISTE. Jo ala-asteella on kielletty kirjoittamasta ainekirjoituksen loppuun LOPPU, sillä se on sekä tyylitöntä että tarpeetonta, ja uskon että myös isät ymmmärtävät pointin ilman aukikirjoitettua pistettä. 

Isän roolitus on tehty kirjassa todella selväksi. Kaikki isän tunteet ovat pientä verrattuna siihen mitä äiti kokee, aivan kuin isällä ei olisi oikeutta olla yhtä hämmentynyt ja pihalla uudesta tilanteesta. Lisäksi normaali kotitöiden jakaminen ja toisen auttaminen, on muuttunut hyvän isyyden suoritusmittariksi. "Oletko aivan varma, että otat riittävästi osaa kotiaskareisiin, ruoanlaittoon ja siivoukseen? Hoivaaminen on hieno sana, mutta pelkillä puheilla ei keitetä perunoita tai tampata mattoja." Naisen osuudessa ei puhuta halaistua sanaa kotitöistä - tarkoittaako se että raskauden aikana on vapautettu kaikesta, vai kenties kuitenkin sitä, että nainenhan joka tapauksessa luonnollisen naiseutensa vallassa hoitaa kotia, siivoaa ja laittaa ruokaa aina oletusarvoisesti, ja raskaus on erityinen tila jonka aikana mieskin voi vähän autella kotihommissa?

Isille kirjoitetut teema-artikkelit kertovat vauvan välineiden teknisistä ominaisuuksista ja hoitopaikan kalusteiden valinnasta, hyvä ettei sentään nikkaroinnista. Näkökulma on käytännönläheinen, ja kieltämättä tiivistää hyvin monta tärkeää asiaa. Miksei äidin puolella ole tällaista, onko käytännöllisyys isän alaa ja tunteellisuus äidin? Vai johtuuko tämä siitä että mies maksaa, täällä nimittäin sanotaan että "vauvan sänkyä hankittaessa on hyvä muistaa muutama perusasia ennen kuin kaivaa lompakkonsa esiin." Vieläkö nykyskandinaviassa (kalenteri on norjalaista alkuperää) mies todella päättää yksin kodin isoista hankinnoista? Äidin puoliskon teema-artikkelit keskittyvät raskauden fyysiseen puoleen, sekä tunteiden käsittelyyn ja äidin omaan psyykkiseen työhön. Käytännön vinkkejä lapseen valmistautumiseen ei äidille heru sairaalakassin sisältöä enempää.

Myönnetään, luen opasta tahallani fuksianpunaisten tasa-arvolasien läpi, mutta kirja on todellakin täynnä tietynlaisia arvoja ja ennakko-oletuksia. Meinasin heittää kirjasen jo pois, mutta mitäs turhaan kun siitä voi kämppisten kanssa saada myös hyvät naurut. Lempikohtamme toistaiseksi on tunteisiin vetoava kuvaus siitä, mitä sikiö tekee, kun äiti tupakoi. "Ultraäänitutkimus nyttää, kuinka sikiö reagoi kun äiti polttaa savukkeen. Kuvissa näkyy selvästi, kuinka lapsi vääntelehtii voimattomana ja epätoivoisena." Toki on helppoa kuvitella lapseen voimattomuus ja epätoivo, kyllähän minäkin jo kuvittelen Tyypille kaikenlaisia tunteita. Mutta eihän odotusoppaaseen voi kirjoittaa tällaista kaunokirjallisesti värittynyttä tekstiä faktaksi naamioituna. Toki tupakan häkä ja nikotiini vaikuttavat lapsen elintoimintoihin, sydän lyö nopeammin ja liikkeet muuttuvat. Vertailun vuoksi, miltä kuulostaisi lause "Kun äiti juo mukillisen kahvia, lapsi alkaa sätkytellä hädissään ja epätoivoisena" tai vaihtoehtoisesti "sätkytellä energisenä ja riemuissaan"? Mitä jos vaan keskityttäisiin niihin elintoimintoihin ja tieteellisesti todettuihin vaikutuksiin.

Lopulta en tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun katsoin tarkemmin kalenterista löytyvää julkaisijan eli Vau'kirjan mainosta. Tilaamalla yrityksen tervetuliaispaketin, saa paitsi vauvakirjan, jossa on mukana vaaleanpunainen ja sininen taustavaihtoehto, myös pahvisen ensikirjan nimeltä Prinssi ja prinsessa, jota kuvittavat vaaleansiniseen ja -punaiseen asuihin sekä kruunuihin puetut pallopäiset lapset. Tekstistä en edes halua tietää.

Tähän kirjaseen tutustuttuani Vauva-lehti vaikuttaa suorastaan hyvin valistuneelta ja tasa-arvoiselta julkaisulta. Myös huoli sukupuolisterotypioista, joita kannan ajatuksissani ja käyttäytymisessäni osin tiedostamatta, on hiukan hälvennyt. Ainakin minä yritän tiedostaa ja antaa lapselle mahdollisuuksia kasvaa ihan omanlaisekseen. Toisaalta mainitun kaltaiset julkaisut myös vähän pelottavat: tällaiseenko sukupuolierottelun jyrkkään maailmaan lapsi väistämättä kasvaa, tein minä mitä tahansa?

Aiheesta lisää ruodintaa Marianne Grabuckerin Siinäpä vasta kiltti tyttö kirjan myötä. Arviontynkää tulen kirjoittamaan myös vielä ikkunalaudalla vartovista odotusaikaa kuvaavista kirjoista Minna Kiistalan Minä en sitten muutu sekä Eve Mannun Musta tulee perhe! - voimakirja yksinodottavalle. Sitä ennen oikaisen pitkäkseni viihtymään uuden Vauva-lehden pariin, raskaaseen oloon jotakin sopivan kevyttä kiitos.

Neuvolaa ja olotiloja

Uusi vuosi ja ensimmäinen arkiviikko. Lupauksia en tehnyt, mutta toivon, että uusi vuosi toisi mukanaan elämää helpottavia rutiineja, kuten säännöllisemmän päivärytmin. Ehkä myös bloginkirjoitusrutiinia.

Viime viikolla oli ensimmäinen neuvolakäynti. Omaterveydenhoitaja oli mukava täti-ihminen, ei mikään kivikautinen ilmestys, vaan sopivan asiantuntevan oloinen neljä-viisikymppinen nainen. Hän tuskin turhia hätäilee, ja ainakin elämäntilanteen monimutkaisuuteen suhtautui varsin luontevasti. Ehkä en olekaan kaupungin ensimmäinen masennusaltis yksinodottaja.

Tädillä oli kova vauhti päällä, meinasin itsekin hengästyä hänen puhenopeudestaan. Esitietolomakkeet käytiin läpi melko pintapuolisesti, tosin en syväluotausta odottanutkaan. Silti pikkuisen heräsi huoli muiden odottajien puolesta: kuinka paljon neuvolassa osataan kuunnella vanhempia niistä vaikeista ja herkistä, mieltä painavista asioista, joita ei ole helppo ottaa puheeksi? Minulta täti kysyi muutaman kerran reippaasti "oisko sulla jotain erityistä vielä mielessä?", johon on hirveän vaikea yhtäkkiä saada sanottua mitään, vaikka ajatuksissa jokin kaivertaisikin. Kuinka pihalla ja rikki itse olisin tässä tilanteessa, jos en olisi jo kuukauden ajan käsitellyt raskausuutista omassa terapiasuhteessani? Tuntuisiko neuvolan pintapuolisuus hylkäämiseltä? Fyyisestä terveydestä on aina helpompi puhua, se on jotakin konkreettista, ja usein helpompaa mitata ja tutkia, mutta miten käy mielenterveyden ja tunne-elämän mullistusten? Kenttätutkimus neuvolan käytännöistä jatkukoon.

Kasvissyöntiin täti ei ollut kovin perehtynyt, ja maitopropaganda oli myös tehnyt tehtävänsä. Koska käytän maitotuotteita ja kananmunaa, kovin huolissaan ei tädin tarvinnut olla, täysvegetaristin kanssa olisi voinut olla toinen juttu. Puheista päätellen tädin mielestä kasvissyöjän ensisijainen proteiininlähde on maito, mikä muistuttaa parin vuoden takaista kaupungin jakelukeittiöiden linjaa: kasvisruuassa liha korvataan juusto-kermakuorrutteella. Näin esimerkiksi pakastevihannekset muuttuvat täysipainoiseksi ateriaksi. :) Hienovaraisesti täydensin terkkarin lauseeseen palkokasvit ja soijan esimerkiksi muista proteiineista, ehkä tieto näin pikku hiljaa ujuttautuu terveydenhuoltoon asti. Vitamiineista muistutetaan varmaan kaikille, ja hyvä niin, b- ja d-vitamiinin saanti on aika olennaista jaksamisen kannalta söi sitten mitä ravintoa hyvänsä.

Lisäksi katsottiin paino, verenpaine ja hemoglobiini - "hyvähän sulla on tämä hemoglobiini vaikket lihaa syökään" - eikä muissakaan valittamista. Sydänääniä ei vielä edes yritetty kuunnella, kun kohtu on vielä niin syvällä häpyluun onkalossa. Kuukauden päästä on sitten lääkärineuvola, jossa kai mittaillaan enemmän, ja verikokeeseen sain lähetteen käydä sitä ennen.

Kaikki vaikuttaisi olevan kohdallaan, jopa niin hyvin että välillä mietityttää, kasvaako siellä kukaan. Entä jos alkio on kuollut eikä vaan ymmärrä tulla ulos, tai jos koko raskaus on ollut tuulimuna? Tai entä jos se on kiinnittynyt johonkin väärään paikaan - tosin kohdunulkoinen raskaus kai todennäköisesti olisi jo poksahtanut tässä vaiheessa.

Ultraan tuntuu vieläkin olevan kamalan pitkä aika, vaikka tiedän että suurin osa pelottavasta alkukolmanneksesta on jo takana. Erityisesti palan halusta tietää tarkat raskausviikot, kun ei terkkari mikään selvännäkijä niistä ollut. Kuukautisten mukaan nyt olisi jo viikko 13+3 (hui!), mutta raskaustesti näytti plussaa niin myöhään, että todennäköisen ja valistuneen arvauksen perusteella todelliset viikot ovat n. 10+3.  Ultrassa Tyypin koko onneksi nähdään parin päivän tarkkuudella, ja tiedän jo valmiiksi olla säikähtämättä toteamusta "koko ei vastaa viikkoja", kun neuvolakortissa nyt lukee tuo kukautisten mukaan laskettu versio. Henkisesti olen koko ajan elänyt pienempien viikkojen mukaan, ja isompi yllätys onkin jos ultrassa koko vastaa viikkoja. Toisaalta se olisi ihanaa, liikkeet tuntuisivat jo ihan kohta pian, ja Tyyppi alkaisi kuulla lauluni aikaisemmin. Sikiöseulontaa se kai sotkisi, kun niskaturvotusmittaukseen viikkoja olisi ultrassa liikaa, mutta tervettä lastahan tässä odotetaan. Ja onhan sitten se seerumiseula.

Pyysin Untamoa mukaan ultraan, mutta vastaus jäi vielä epävarmaksi. Tekosyynkin vein, kertomalla että kaupungin keskusäitiysneuvola on suunnilleen hänen naapurissaan, niin että töihin ehtisi iltapäiväajasta huolimatta. Taitaa vaan pelottaa, ja painostus siihen ei ainakaan auta. Ei läsnäolo minulle ole niin tärkeää, mutta tuntuu että ultrassa Tyypin näkeminen tekisi asiaa vähän konkreettisemmaksi Untamolle, ja se helpottaisi asioiden selvittelyä. Kämppikseni tarjoutui myös seuraksi, ja naureskelimme ajatusta naisparina esiintymisestä - häntä kun monet arvelevat lesboksi muutoinkin yöelämässä pyöriessä, mistä on tullut jo vähän vitsi. Tottakai punkhenkisesti pukeutuva äänekäs ja haastava nainen on lesbo tai vähintään bisse, eihän kiltin heterotytön sovi käyttäytyä sillä tavalla, kuin olisi jokin toimija...

Parasta uudessa vuodessa on, että jatkuva kuvotus loppui kuin seinään uudenvuoden päivänä. Nyt jälkeenpäin ajattelen, että selvisin vähällä, mutta kyllä tuo viisi viikkoa ruuan kanssa pelleilyä riitti. Nyt voin taas syödä oikeastaan mitä tahansa, vain ateriavälit ovat tavallista tiuhemmat, mutta nälkääkin kestää ilman kamalaa pahoinvointia. Vain kahvi ällöttää edelleen pelkästään ajatustasollakin. Kuvotuksen tilalle olen saanut selkäkivun. Hormonit löystyttävät niveliä ja sidekudoksia, minkä ansiosta niistä ei saa enää tukea, vaan pitäisi tehdä ihan oikeasti syvillä keskivartalonlihaksilla töitä. Olen koittanut nyt korjailla asentoja ja muistaa lihastuen, mutta vaikeaahan se on yhtäkkiä. Onneksi joogan sarjakortti odottaa leimaamistaan, nyt sitä on käytettävä, tai en parin kuukauden päästä enää pääse liikkeelle. Tuliko tästä sittenkin uuden vuoden lupaus?