Miten tänne on tultu?

Syvemmän lukijasuhteen luomiseksi ja uteliaisuudennälän tyydyttämiseksi, kirjoitan hiukan itseni ja tämän raskauden taustoista. Homma ei tainnut nimittäin mennä ihan perinteisen malllin mukaan. Tarkoitus on pitää blogi anonyyminä, vaikka joitakin "oikean elämän" ihmisiä tätä tuleekin lukemaan. Jos, arvon lukija, tunnistat minut tämän tai myöhempien tekstien myötä, toivon, että pidät sen meidän välisenä asiana. Ilahdun myös, jos ilmiannat itsesi vaikkapa sähköpostilla, että tunnistus olisi molemminpuolista.

Olen 22-vuotias tyttö, nainen tai täti, tarpeen mukaan mikä milloinkin. Kasvoin tavallisessa keskiluokkaisessa perheessä pienellä paikkakunnalla, ja vaikka rahaa ei aina ollut runsaasti, kotoa perin vahvan sivistyspääoman. Koulussa olin kiitettävän oppilas, vaikka teini-ikäisenä kyseenalaistinkin vahvasti vallitsevaa ympäristöä ja sen valintoja. Muutin paremman lukion ja laajemman ilmapiirin perässä omilleni suurempaan kaupunkiin jo 16-vuotiaana. Välit perheeseen ja lähisukuun ovat silti, tai juuri siksi, säilyneet lämpiminä.

Lukion lopulla sairastuin masennukseen, jonka kanssa olen elänyt viimeiset neljä vuotta, enemmän ja vähemmän oireillen. Alkuun hoitoketju oli rikkonainen, ja kunnollista apua sainkin vasta viime keväänä syvimmän kuilun läpi kulkemalla. Kiitos päiväsairaalan aloin pikkuhiljaa ymmärtää masennusta sairautena, ja ottaa pieniä askelia kohti valoa ja parempaa vointia. Tällä hetkellä käyn kerran viikossa kognitiivisessa psykoterapiassa, ja nyt neljän kuukauden jälkeen jotakin alkaa jo avautua. En siis ole hullu, eikä masennukseni näy päälle päin. Huonoina kausina olen vain loputtoman väsynyt ja itseeni käpertynyt - passiivisen itsetuhoinen voisi ehkä sanoa. Nyt olen onneksi ollut vahvasti toipumaan päin ja olen löytänyt uskoa elämiseen, vaikka töitä tämä prosessi vielä vaatii, enkä ole yhtä tehokas ajankäytössäni ja arkitoimissani kuin ns. terveet ihmiset. Tulen varmasti kirjoittamaan mielenterveyden suhteesta raskauteen ja lapsen saamiseen, sekä yhteiskunnan ja ihmisten suhtautumiseen masennuspotilaasta äitinä.

Samoihin aikoihin, lukion lopulla, aloin seurustella ihanan pojan kanssa, ja kihlojen kautta päädyimme naimisiin asti. Nuoruus uskoi tulevaan, ja kieltäytyi näkemästä hälytysmerkkejä, jotka kertoivat ettei suhteessa ole kaikki hyvin. Lopulta koin olevani hirveän yksin, vastuussa yksin koko parisuhteesta ja sen toiminnasta, ilman rakkautta ja tarpeisiini vastaamista. Emotionaalinen etäisyys ja puutteellinen keskusteluyhteys, muiden kuormittavien tekijöiden lisäksi - ei ihme etten ollut onnellinen. Erosimme viime kesänä, suhteellisen sopuisasti, ja surusta huolimatta koin lähinnä helpotusta. Olin vapaa, sain elää itselleni, opetella kuuntelemaan omia tarpeitani. Maailma oli täynnä aurinkoa ja minä sain huomiota ja kelpasin, nautin ihmisten seurasta toisin kuin moneen vuoteen.

Tämäkin varmaan aiheuttaa närkästystä osassa lukijoita - mennä nyt naimisiin nuorena ja hölmönä ja sitten erota eikä edes ymmärtää katua sitä että on pilannut elämänsä - tai jotakin sinnepäin. Mutta en minä kadu valintojani, ne on tehty niissä olosuhteissa ja silloisella käsityskyvyllä, ne olivat silloin oikeita. Eikä se parisuhde huono ollut, vaikka päätyikin eroon. Tottakai minä suren, mutta lähinnä sen lapsenunelman katoamista. Elämä on näyttänyt, ettei se mene niinkuin sen piti, ei se ikinä mene niin kuin sen on suunnitellut. En enää usko parisuhteeseen ja ydinperheeseen sellaisena itsestäänselvänä onnenkuplana, jona sitä markkinoidaan. Pikemminkin päinvastoin, mutta nämä ovat hankalia asioita nämä.

Sitten yhtäkkiä vapautunut minä, jonka pitä juuri nyt elää vakiintumatonta elämää ja nauttia elämän harkitsemattomuudesta, tulen raskaaksi. No, asiat toki liittyvät toisiinsa: vapautunut seksuaalisuus ja päihteiden käyttö esimerkiksi saattavat johtaa halun sokaisemiin hölmöilyihin. En minä silti täysin harkitsematon ole ollut, kaivannut vain turvallista syliä ja upeaa seksiä, ja kävi niin että yhden ystäväpoikani kanssa päädyimme tukemaan toisiamme niin sanottuun friends with benefits -suhteeseen.

Tämän piti olla yksinkertainen parityö, mutta nyt tiimiimme on ujuttautunut kolmaskin jäsen, ja minkäs sille sitten teet. Ei abortti tuntunut oikein edes vaihtoehdolta, tunnetasolla lapsen pitäminen on ainoa ratkaisu nyt, ja tunteellahan nämä ratkaisut on tehtävä - ei näin ison asian käsittelyyn pelkkä järki riitä.

Asiat eivät kuitenkaan ole aivan hullusti. Minulla on opiskelupaikka kasvatusalalta ja isäehdokkaalla työpaikka. Meistä ei tule paria, vaikka tykkäämmekin toisistamme, mutta meistä tulee saman lapsen vanhemmat. Uskon että tässä ajan myötä asiat selkiää ja järjestyy, jos solutyyppi nyt ylipäätään jaksaa kasvaa isoksi asti. Onhan noita äpärälapsia syntynyt maailmansivu, nuoremmille ja hölmömmillekin ihmisille, ja ihan hyvin ovat selvinneet. Huvittavaa kyllä, olin miettinytkin tätä vaihtoehtoa lisääntymisen suhteen. Tosin se piti toteuttaa vasta sitten kun olen 32 enkä löytänyt elämäni kumppania, silloin kaverinpojan siittämä lapsi olisi ollut ihan hyvä kompromissi. Tämä tuli nyt aika äkkkiä ja yllättäen.

Taitaa olla neuvolan tädille vähän selittelemistä. Vaviskoon normatiivinen ydinperheidylli ja kuva kiiltokuvaperheistä- ja vanhemmista!