Tähän mennessä olen kertonut raskaudesta yhdeksälle ihmiselle. Sekä tietysti teille, arvon lukijat.
Ensimmäiset ihmiset olivat helpoimmat, kaksi hyvää ystävää, joille soitin heti testin tekemisen jälkeen alkujärkytyksessä. Toisen kanssa asiasta oli puhuttu jo aiemmin epäilyksen muodossa, ja tiesin saavani tukea, toisen reaktiosta en osannut sanoa, mutta hän on tyttö, joka tietää kaikki asiani joka tapauksessa. Tyttökavereista myös kolme muuta läheisintä saivat tiedon heti alkuun tekstarilla, ja puhelimessa puhuttiin aika pian. Vaikka kaikki muut ovat vielä lapsettomia, oli suhtautuminen ihmetyksen sekaista kannustusta ja tukena olemista. Minun kultatyttöni, heitä ei tarvinnut pelätä.
Untamolle kerroin myös samana yönä, vaikka sanat tuntuivatkin kurkuissa vähän karheilta. Onhan kyse kuitenkin hänen lapsestaan yhtä paljon kuin minunkin, enkä olisi voinut pitää asiaa sisälläni yksin yhtään pidempään. Untamon reaktio tuntui tärkeältä, enhän yhtään tiennyt miten hän suhtautuisi, ei tällaisesta asiasta puhuta suhteessa, jossa tarkoitus on vain pitää kivaa. Järkyttynyt ja hämmentynyt hän oli, mutta onneksi myös positiivisesti suhtautuva. Pelko ja ahdistus tulivat päällimmäiseksi vasta myöhemmin, ensimmäisenä yönä juttelimme paljon myös hassuja asioita, Tyypin hiustenväristä tuleviin harrastuksiin. Ei lapsen saaminen sinänsä ole Untamolle kauhistus - minä vain olen väärä ihminen.
Seuraavana asiasta sai kuulla toinen miespuolinen. Deittailin samaan aikaan polyamoriseen malliin myös erästä toista miestä. Tapailimme noin puolen vuoden ajan, ja olimme kaukosuhteessa yhteyksissä päivittäin, joten tuntui oudolta olla kertomatta asiasta, joka kuitenkin painoi mieltä koko ajan. Rehellisyys ja avoimuus ovat kuitenkin asioita, joita ihmissuhteissa arvostan. Hänen reaktionsa sai surulliseksi, en odottanut sellaista.
Mies oli hyvin järkyttynyt siitä, että näin ylipäätään oli päässyt käymään. Miten on mahdollista, että saatoimme olla niin ajattelemattomia. Reilua syyllistämistä, aivan kuin mikään ehkäisy olisi sataprosenttinen vaikka sitä oikein käyttäisikin. Hän käsittelee asioita pitkälti älyllisesti, ja olisi taivutellut minua abortiinkin, jos vain olisi kehdannut. Sanoin, että voithan sinä yrittää. Miehen mielestä lapsia ei vain saisi tehdä vahingossa, vaan tällaiset asiat pitäisi päättää jo ennen kuin hormonit ovat pelissä. Hän myös kertoi ahdistuvansa raskauteen liittyvistä asioista, lähinnä niiden kontrolloimattomuuden suhteen. Minusta näkökulma tuntui jotenkin typerryttävältä. Itse olen tottunut siihen, että kaikkiin asioihin ei vaan voi vaikuttaa. Hormonit ovat osa minua, samalla tavalla kuin ne kehon toiminnot, joita en voi kontrolloida. En minä ole pelkkää aivotoimintaa, vaan kokonaisuus, eikä näin isojen asioiden käsittelyyn riitä pelkkä järki, vaan tarvitaan myös sydän.
Muutaman päivän päästä mies ilmoitti, ettei meidän juttumme voi jatkua. En tiedä olisiko se jatkunut muutenkaan, mutta tapa jolla hän asian kykeni vain kylmänoloiseseti päättämään, oli minulle vieras ja kova. Kuvittelin, että miehellä, jolla itselläänkin on pieni lapsi, olisi enemmän ymmärrystä muuttuville elämäntilanteille, mutta hän ei nähnyt sopivansa tähän kuvioon mitenkään. Harmitus jäi ja tuli tunne, että näinkö paljon minä sinulle merkitsin. Olin aistinutkin, etten kelpaa miehelle aivan kokonaisena, vaan hän hakee minusta tiettyjä älyllisiä puolia, eikä arvosta minua kokonaisena kaikkine hölmöyksineni. Niin kai sitten.
Aiemmin aamuyöllä hän oli kirjoittanut minulle listan asioista, joita raskauden aikana kannattaa miettiä huoltajuuksista vauvan tarvikkeisiin asti. Koetin suhtautua asiaan huolenpitona, vaikka listassa oli ylenkatsova sävy. Minä olen hyvänen aika vauvakuumeillut parisuhteessa pari vuotta lukien Vauva-lehteä, ja olin todellakin viikon aikana unettomina öinä ehtinyt ajatella lähes kaikkea, mitä hän ystävällisyydessään suositteli pohtimaan. Kai se oli hyvää tarkoittavaa, mutta tässä yhteydessä tuntui lähinnä siltä, että koska minä olen typerä tyttö, hän kokeneena ja viisaana vähän näpäyttää. Omaa tulkintaani tottakai, mutta minkäs tunteille mahdat.
Seuraavaksi kerroin tyttökämppiksilleni, joiden läsnäolo arjessa on kuitenkin niin läheistä, ettei heiltä mitään voi kovin kauaa peittää. Aloittaminen tuntui vaikealta, sillä raskausuutinen on aina jotenkin töksäyttävä, enkä tunne vielä kämppiksiä niin hyvin, että olisin osannut aavistaa heidän reaktioitaan. Toisaalta he eivät myöskään ole niin läheisiä, että heillä tuskin olisi asiaan kovin vahvaa kantaa. Tytöt suhtautuivat kumpikin perusluoteensa mukaan, toinen räiskyvästi ja toinen hillityn hiljaisesti. Alkuihmetyksen jälkeen olen saanut huomioivaa huolenpitoa, ja omaa oloa on helpottanut kun mietteistä voi puhua ääneen, eikä kuvotusta tarvitse peitellä tai nukkumista selitellä. Keväällä lähestyvä muuttoni harmittaa meitä kaikkia, mutta aika selvää on, ettei meille vauvaa mahdu, ja se on kaikkien elämäntilanteiden kannalta helpompaa.
Sitten olikin edessä enää ihmisistä tärkein ja pelottavin: oma äiti. Ensimmäiset päivät vanhempien luona vielä kestin, sainhan sentään tavata tyttökavereita ja puhua heidän kanssaan, mutta aatonaattona olo kävi vaikeaksi. On omituista närppiä ruokaansa, kieltäytyä kahvista ja olla väsynyt, ja samaan aikaan yrittää olla kuin ei mikään painaisi mielessä. Illalla mentiin äidin kanssa saunaan, ja tiesin, että tätä parempaa hetkeä tuskin tulee. Puhelimessa kertominen myöhemmin olisi vielä hirveämpää. Varsinkin sen jälkeen, kun puhe sattumalta kääntyi minun syntymääni ja synnytykseen, oli aasinsilta valmis. Silti hengitellä piti syvään, ja itkuhan siinä pääsi, kun sain sanottua.
Äiti sen sijaan oli ihanampi kuin osasin odottaa. Ensireaktio oli luonnollinen "No hupsista!", mutta äiti osasi olla hienotunteinen ja myös kannustava. Isästä kysyi vain onko hän mukava, ja kun kerroin että vahinkohan tämä oli, niin kysyi pidänhän lapsen joka tapauksessa. Tänään äiti vielä kertoi olevansa aika hämmentynyt, eihän tämän kokoista uutista vaan voi käsittää kovin nopeasti, muttei kuitenkaan huolissaan tai kauhuissaan. Tämä on nyt tilanne, jonka mukaan eletään, ja mummoksi tulo tuntuu kuulemma ihan mukavalta ajatukselta. Kai se on jokin äidinvaisto, joka auttaa suhtautumaan näihin uutisiin. Toinen nainen tietää kuinka ainutlaatuista ja kokonaisvaltaista lapsen saaminen on. Varsinkin jos kyseessä on oma tytär. Luojankiitos äitini ei myöskään ole niin kalkkeutunut kuin lähemmäs kuusikymppiseksi voisi olla, vaan ymmärtää että elämässä sattuu ja tapahtuu. Kaikesta on kuitenkin selvitty ja selvitään. Kuten arvelinkin, äidin kesälomapäivät sumplitaan sitten lähelle laskettua aikaa, että pääsee minua hoitamaan - muuten kun asumme aika kaukana. Iso taakka putosi harteilta tämän myötä, äiti on kuitenkin tärkein tuki mitä tässä maailmassa minulla on.
Muiden ihmisten reaktioilla ei oikeastaan ole enää niin suurta väliä. Perheen miehet tulevat sopeutumaan aikanaan, ja äiti auttaa varmasti isälle kertomisessa. Isän kanssa ei voi keskustella tällaisista asioista, niin surullista kuin se onkin. Se on sellainen jäärä. Kummitädit ja serkut tukevat varmasti, mutta heidän aikansa on sitten kun Tyyppi on isompi ja maha paljastaa totuuden, samoin kuin kaukaisempien kavereiden. Mahan myötä asiaa ei tarvitse enää selitellä niin paljon, se on helpottava ajatus. Raskausuutisen töksäyttäminen ei ole lempipuuhiani.
tiistai 27. joulukuuta 2011
Joulutunnelmia
Matkustin jouluksi kotiin vanhempieni luokse pohjoiseen. Kaikki on kuten ennenkin, lumista ja hiljaista. Vietämme rauhallista ydinperhejoulua isoveljen, äidin ja isän kanssa. Ilmassa on pientä luopumisen tuntua, ensi vuonna täällä touhottaa kaiken keskipisteenä joku pieni.
Minulle tyyppi on kaiken keskispisteenä toki jo nyt. Voin edelleen huonosti: olen onnellinen, ettei ole tarvinnut oksentaa*, mutta kuvotus vaanii jatkuvasti taustalla. Odotan aikaa, jolloin voi taas keskittyä muuhunkin kuin syömiseen tai sen välttelyyn. Pahinta kuvotus on aamuisin ja iltaisin, mutta päivälläkin täytyy koko ajan kuulostella oloa. Jouluateria maistui, mutta toista kierrosta en pystynyt lautasta täyttämään. Harmittaa vähän, aivan kuin ihana ruoka menisi hukkaan, jos sitä ei saa ahtaa napaansa ylettömiä määriä.
Lainasin kirjastosta Otavan kustantaman Suomalaisen vauvakirjan. Tiedollisella tasolla kirja ei tarjonnut juuri mitään uutta, mutta on kattava perusteos raskauteen, synnytykseen ja vauvavuoteen valmistautumiseen. Kerta toisensa jälkeen helpottaa lukea, että lamaannuttava väsymys on normaalia. Kunpa vain ympäristökin sen ymmärtäisi: vaikka raskaus ei näy, se tuntuu. En minä liioittele. Tosin onhan se ymmärrettävää, ettei nämä olot kiinnosta juuri ketään muuta, kaikilla on oma elämänsä. Juuri siksi yksin odottaminen tuntuu välillä raskaalta. Jos Tyypillä olisi läsnäoleva isä, tai minulla puoliso odotuksessa, ehkä tämä olisi yhtä kokonaisvaltaista jollekin muullekin?
Täytyy myöntää, että vaikka osittain olen ärsyyntynyt ylenmääräisestä "vauva muodostaa äitiinsä siteen jo kohdussa" lätinästä, on se kuitenkin totta. Eihän kellään muulla voi parin sentin mittaiseen alkioon olla tällaista suhdetta, kun taas minulle Tyyppi on läsnä joka päivä kehon muutosten ja olojen kautta. Raskaana olevana käännyn yhä enemmän sisäänpäin ja tuijottamaan omaa napaani - siksi kai raskaana olevat monien mielestä ovat rasittavaa seuraa. Masennukseen tutustuneena tämä ei tietenkään ole mitenkään uutta, pahoina masennuskausina on vielä enemmän kippuralla itsensä sisällä, ei edes pysty näkemään ketään. Nyt koitan sentään suuntautua ulospäin, ja myös säilyttämään aivotoimintani.
Suomalainen vauvakirja vaikuttaa hyvältä perusteokselta tilanteisiin, joissa tarvitaan selkeyttä. Apulista sairaalakassin sisällöstä, kuvaukset erilaisista kivunlievitysmenetelmistä ja ponnistusasennoista, esimerkkejä perustarvikkeista vauvalle... Tietoa, jota löytyy toki myös netistä, mutta on kirjasta helpommin noukittavissa. Luultavasti sopiva kirja niihin hetkiin, kun ei ole voimia lähteä googlettamaan jotakin kerran luettua artikkelia asiasta x, tai kun keskellä yötä haluaa tarkistaa jonkin asian. Perusteosten tapaan tuntuu idiooteille kirjoitetulta, mutta luulen, että raskauden ja synnytyksen myötä tulee useita tilanteita, joissa tunnen oloni idiootiksi, ja silloin tarvitaan tämäntyyppistä rauhoittavan yksinkertaista kirjaa. Maalaisjärjellä ja tällä kirjalla pärjää varmaan pitkälle, yksityiskohtaiset kantoliinavinkit raskaushöyrähtänyt saa sen sijaan hakea jostain muualta.
Osio "Selviytymisopit yksin odottavalle" jotenkin konkretisoi tämän tilanteen. Vaikka Untamo tuleekin osallistumaan lapsen elämään jossain määrin, hän on ainakin vielä niin pihalla koko asiasta, etten pysty häneen luottamaan ja tukeutumaan tässä hommassa. Toivon, että järkytyksestä toivuttuaan, Untamo vielä oppii kantamaan oman vastuunsa jälkeläisestään, perusfiksu ihminen kun luojankiitos on, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Mahdollista on myös että mies karkaa merille ja koittaa unohtaa kaiken. Tukiverkkojen täytyy levätä muissa, vahvemmissa puissa - ainakin toistaiseksi. Kirjan selviytymisopeista koitan painottaa erityisesti tätä:
Minun ei tarvitse selittää eikä kuunnella vähättelyä, minkä yleensä olen tottunut nöyränä hyväksymään. Tämä on minun elämäni, josta minulla on oikeus olla ylpeä, sen sijaan että syyllistyisin ja tuntisin huonoutta. Tottakai ihmisille täytyy antaa aikaa sopeutumiseen, onhan tämä valtavan iso asia, mutta turhaa arvostelua ei tarvitse ottaa itseensä. Ihmiset, jotka eivät ratkaisujani hyväksy, eivät lopulta ole kovin tärkeitä ihmisiä tai luottamuksen arvoisia.
Psykkari on kannustanut minua tuonkaltaiseen rauhoittelupuheeseen, ja sanoikin että tällaisina aikoina rauhoittelupuheella on tavallista suurempi merkitys. Onneksi raskaus on hippusen tuonut myös luontaista itsearvostusta. Tuntuu, että minulla on lapsen kantamisen myötä enemmän arvoa, ja ansaitsen parempaa kohtelua. Perusminässä huonommuudentunne istuu tiukassa.
Luin myös, että on olemassa yksin odottavien ja yhden vanhemman perheiden Tuike-ryhmiä. Yleensä vierastan tukiryhmätoimintaa, se tuntuu vähän teennäiseltä, sillä onhan mulla muitakin kavereita. Masennuksen hoidon päiväsairaalajakson myötä opin kuitenkin ymmärtämään tukiryhmän arvon. On suunnaton voimavara, kun huomaa, että muut ovat käyneet läpi aivan samoja ajatuksia, pelkoja ja ongelmia. Toiset ymmärtävät puolesta sanasta sellaista, mitä muiden, ns. normaalien on vaikea käsittää millään. Luulen, että yksin odottavien ryhmässä voisi olla samanlaista voimaa. Ainakaan kukaan ei sano, että pitäisi ajatella välillä jotakin muuta, kun samassa tilanteessa olevat ymmärtävät, miten kokonaisvaltaisesti odotus vie mukanaan. Kokeneemmilta voisi saada myös hyviä neuvoja vastaisen varalle.
Lisäksi muista odottajista voisi myös tulevaisuudessa olla samanrytmistä seuraa. On kuitenkin tosiasia, että suurin osa nykyisistä kavereistani elää aivan eri rytmissä, kuin itse tulen vauvan myötä elämään. Yleensä päivisin opiskellaan ja sosiaalinen toiminta sijoittuu myöhäisiltaan tai yöhön. Erityisesti ravintola-alalla olevat ystävät ovat melkoisia yökyöpeleitä, tosin ehkä heistä sitten saa seuraa kun lapsi ei nuku säädyllisiin aikoihin. Päivistä voi kuitenkin tulla yksinäisiä, ja varsinkin talvella olisi hyvä olla valoisan aikaan hereillä ja liikkeessä. Parhaimmillaan toisesta samanhenkisestä äidistä voisi saada ystävän, ja olisi luonnollista auttaa toinen toistaan arjen kiemuroissa. Ainakin Tuike-ryhmään voisi tutustua, jos sellainen asuinkaupungista löytyy.
(* tämän tekstin kirjoittaminen keskeytyi joulupäivänä ensimmäiseen aamuoksennukseen, huraa.)
Minulle tyyppi on kaiken keskispisteenä toki jo nyt. Voin edelleen huonosti: olen onnellinen, ettei ole tarvinnut oksentaa*, mutta kuvotus vaanii jatkuvasti taustalla. Odotan aikaa, jolloin voi taas keskittyä muuhunkin kuin syömiseen tai sen välttelyyn. Pahinta kuvotus on aamuisin ja iltaisin, mutta päivälläkin täytyy koko ajan kuulostella oloa. Jouluateria maistui, mutta toista kierrosta en pystynyt lautasta täyttämään. Harmittaa vähän, aivan kuin ihana ruoka menisi hukkaan, jos sitä ei saa ahtaa napaansa ylettömiä määriä.
Lainasin kirjastosta Otavan kustantaman Suomalaisen vauvakirjan. Tiedollisella tasolla kirja ei tarjonnut juuri mitään uutta, mutta on kattava perusteos raskauteen, synnytykseen ja vauvavuoteen valmistautumiseen. Kerta toisensa jälkeen helpottaa lukea, että lamaannuttava väsymys on normaalia. Kunpa vain ympäristökin sen ymmärtäisi: vaikka raskaus ei näy, se tuntuu. En minä liioittele. Tosin onhan se ymmärrettävää, ettei nämä olot kiinnosta juuri ketään muuta, kaikilla on oma elämänsä. Juuri siksi yksin odottaminen tuntuu välillä raskaalta. Jos Tyypillä olisi läsnäoleva isä, tai minulla puoliso odotuksessa, ehkä tämä olisi yhtä kokonaisvaltaista jollekin muullekin?
Täytyy myöntää, että vaikka osittain olen ärsyyntynyt ylenmääräisestä "vauva muodostaa äitiinsä siteen jo kohdussa" lätinästä, on se kuitenkin totta. Eihän kellään muulla voi parin sentin mittaiseen alkioon olla tällaista suhdetta, kun taas minulle Tyyppi on läsnä joka päivä kehon muutosten ja olojen kautta. Raskaana olevana käännyn yhä enemmän sisäänpäin ja tuijottamaan omaa napaani - siksi kai raskaana olevat monien mielestä ovat rasittavaa seuraa. Masennukseen tutustuneena tämä ei tietenkään ole mitenkään uutta, pahoina masennuskausina on vielä enemmän kippuralla itsensä sisällä, ei edes pysty näkemään ketään. Nyt koitan sentään suuntautua ulospäin, ja myös säilyttämään aivotoimintani.
Suomalainen vauvakirja vaikuttaa hyvältä perusteokselta tilanteisiin, joissa tarvitaan selkeyttä. Apulista sairaalakassin sisällöstä, kuvaukset erilaisista kivunlievitysmenetelmistä ja ponnistusasennoista, esimerkkejä perustarvikkeista vauvalle... Tietoa, jota löytyy toki myös netistä, mutta on kirjasta helpommin noukittavissa. Luultavasti sopiva kirja niihin hetkiin, kun ei ole voimia lähteä googlettamaan jotakin kerran luettua artikkelia asiasta x, tai kun keskellä yötä haluaa tarkistaa jonkin asian. Perusteosten tapaan tuntuu idiooteille kirjoitetulta, mutta luulen, että raskauden ja synnytyksen myötä tulee useita tilanteita, joissa tunnen oloni idiootiksi, ja silloin tarvitaan tämäntyyppistä rauhoittavan yksinkertaista kirjaa. Maalaisjärjellä ja tällä kirjalla pärjää varmaan pitkälle, yksityiskohtaiset kantoliinavinkit raskaushöyrähtänyt saa sen sijaan hakea jostain muualta.
Osio "Selviytymisopit yksin odottavalle" jotenkin konkretisoi tämän tilanteen. Vaikka Untamo tuleekin osallistumaan lapsen elämään jossain määrin, hän on ainakin vielä niin pihalla koko asiasta, etten pysty häneen luottamaan ja tukeutumaan tässä hommassa. Toivon, että järkytyksestä toivuttuaan, Untamo vielä oppii kantamaan oman vastuunsa jälkeläisestään, perusfiksu ihminen kun luojankiitos on, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Mahdollista on myös että mies karkaa merille ja koittaa unohtaa kaiken. Tukiverkkojen täytyy levätä muissa, vahvemmissa puissa - ainakin toistaiseksi. Kirjan selviytymisopeista koitan painottaa erityisesti tätä:
"Tärkeintä on sinun ja vauvasi hyvinvointi. Suojele itseäsi ja vauvaa stressiltä. Ota reilusti etäisyyttä ihmisiin, jotka suhtautuvat kielteisesti raskauteesi. Mieti, oletko selitysvelvollinen kenellekään. Sulje korvasi sellaiselta, mikä on haitaksi äitiyteen valmistautumisellesi."
Minun ei tarvitse selittää eikä kuunnella vähättelyä, minkä yleensä olen tottunut nöyränä hyväksymään. Tämä on minun elämäni, josta minulla on oikeus olla ylpeä, sen sijaan että syyllistyisin ja tuntisin huonoutta. Tottakai ihmisille täytyy antaa aikaa sopeutumiseen, onhan tämä valtavan iso asia, mutta turhaa arvostelua ei tarvitse ottaa itseensä. Ihmiset, jotka eivät ratkaisujani hyväksy, eivät lopulta ole kovin tärkeitä ihmisiä tai luottamuksen arvoisia.
Psykkari on kannustanut minua tuonkaltaiseen rauhoittelupuheeseen, ja sanoikin että tällaisina aikoina rauhoittelupuheella on tavallista suurempi merkitys. Onneksi raskaus on hippusen tuonut myös luontaista itsearvostusta. Tuntuu, että minulla on lapsen kantamisen myötä enemmän arvoa, ja ansaitsen parempaa kohtelua. Perusminässä huonommuudentunne istuu tiukassa.
Luin myös, että on olemassa yksin odottavien ja yhden vanhemman perheiden Tuike-ryhmiä. Yleensä vierastan tukiryhmätoimintaa, se tuntuu vähän teennäiseltä, sillä onhan mulla muitakin kavereita. Masennuksen hoidon päiväsairaalajakson myötä opin kuitenkin ymmärtämään tukiryhmän arvon. On suunnaton voimavara, kun huomaa, että muut ovat käyneet läpi aivan samoja ajatuksia, pelkoja ja ongelmia. Toiset ymmärtävät puolesta sanasta sellaista, mitä muiden, ns. normaalien on vaikea käsittää millään. Luulen, että yksin odottavien ryhmässä voisi olla samanlaista voimaa. Ainakaan kukaan ei sano, että pitäisi ajatella välillä jotakin muuta, kun samassa tilanteessa olevat ymmärtävät, miten kokonaisvaltaisesti odotus vie mukanaan. Kokeneemmilta voisi saada myös hyviä neuvoja vastaisen varalle.
Lisäksi muista odottajista voisi myös tulevaisuudessa olla samanrytmistä seuraa. On kuitenkin tosiasia, että suurin osa nykyisistä kavereistani elää aivan eri rytmissä, kuin itse tulen vauvan myötä elämään. Yleensä päivisin opiskellaan ja sosiaalinen toiminta sijoittuu myöhäisiltaan tai yöhön. Erityisesti ravintola-alalla olevat ystävät ovat melkoisia yökyöpeleitä, tosin ehkä heistä sitten saa seuraa kun lapsi ei nuku säädyllisiin aikoihin. Päivistä voi kuitenkin tulla yksinäisiä, ja varsinkin talvella olisi hyvä olla valoisan aikaan hereillä ja liikkeessä. Parhaimmillaan toisesta samanhenkisestä äidistä voisi saada ystävän, ja olisi luonnollista auttaa toinen toistaan arjen kiemuroissa. Ainakin Tuike-ryhmään voisi tutustua, jos sellainen asuinkaupungista löytyy.
(* tämän tekstin kirjoittaminen keskeytyi joulupäivänä ensimmäiseen aamuoksennukseen, huraa.)
sunnuntai 18. joulukuuta 2011
Raskaus ei ole sairaus
Silti tuntuu kuin olisi koko ajan vähän toipilas. Oman osansa oloon tuo mielialalääkkeiden alas ajaminen. Suunnitellussa tilanteessa lääkitystä olisi voinut vaihtaa aiemmin paremmin raskausyhteensopivaan, ja vieroittua joskus muulloin kuin keskellä pimeintä talvea, mutta nyt on ajateltava Tyypin parasta. Hoitava psykiatri ehdotti, että kokeillaan ensin ajaa nykyinen lääkitys alas kokonaan, ja katsotaan sitten tarvitsenko jotakin piristävää. Nykyinen lääke venlafaksiini on melko vaaraton, mutta myös niin uusi, ettei siitä tiedetä vielä tarpeeksi - sikiöaltistuksia kun ei ole kovin eettistä tutkia. Minun riemukseni se on myös lopetusoireiltaan vaikeimpia lääkkeitä. Siispä kuvotusta, huimausta ja väsymystä riittää, ja alkuun myös vatsa meni sekaisin, vaikka vähensin annosta vain kolmanneksella. Ensi viikolla tiputetaan 75 mg:aan, ja siitä sitten vielä puoliksi, tammikuun alkupuolella pitäisi päästä kuiville.
En siis tiedä mikä olo johtuu lääkevieroituksesta ja mikä raskaudesta, enkä oikeastaan välitäkään tietää, mutta suurimman osan aikaa päivästä haluaisin viettää hiljaa peiton alla maaten. Ruoka maistuu valikoivasti, kahvi ei enää ollenkaan. Aamuisin kuvottava olo iskee vasta aamupalan jälkeen, ehkä se liittyy verensokerin heilahteluihin. Tuoremehu ja hedelmälinjalla jatketaan, kohmeiset pakastemarjat ovat herkkua.
Elämänmuutokset ovat vasta pieniä luopumisia, mutta tuntuvat melko isoilta. Tulihan tämä kaikki yllättäen ja pyytämättä. Kolmessa viikossa olen luopunut alkoholista, satunnaisesta hampunpolttelusta, kahvista ja pian myös lääkityksestä. Pysäyttää, kun ihmiset ympärillä jatkavat samaa tuttua päihteidenpehmentämää baarinotkumista, ja itse on yhtäkkiä keksittävä ihan uudet keinot ja olemisen tavat. Olen toki voimieni mukaan jatkanut sosiaalista elämää, alkoholittomat oluet ovat paikoin jopa hyviä, glögi ja kaakao myös. Vaikeinta on selättää väsymys, kun nousuhumala ja kofeiiini ovat poissa pelistä. Ihmisten seura on yhtä mukavaa kuin ennenkin, mutta minä en vain jaksa. Ja myönnän että kaipaan jännitystä lieventävää, sopivasti sumentavaa muutamaa alkoholiannosta, ja punkkupullon jakamista aamuyöstä sohvalla, kun kaupunki on hiljainen.
Toki tämä vähän pysäyttää miettimään, kuinka terveellistä elämää sitä onkaan tullut elettyä. Mutta minä olen nuori, elän opiskelijavuosiani, nautin ihmisten seurasta ja sumuisista illoista. Elän ihmisseurassa, jossa oluen juomisella on paikkansa sosiaalisessa kulttuurissa. Enkä halua muuttua moralisoivaksi tantaksi, vaikka oman elämän painopisteet muuttuvatkin. Kyllä minä tiedän, kuinka hauskaa juominen parhaimmillaan on, mitä sitä turhaan kiistämään.
Kai se vähän pelottaa, miten joillekin ihmissuhteille käy. Vaikka tiedänkin, että todelliset ihmiset jäävät, ne joilla on oikeasti arvoa ja merkitystä. Tottakai kaikki sanovat, että "on ihan ok ettei juo, joojoo ei me sua jätetä", mutta käytännössä elämäntilanteet vaan helposti vievät erilleen. Samat ihmiset, joiden kanssa tulee notkuttua kuppiloissa, eivät välttämättä taivu tulemaan teelle alkuillasta, ei se vain mene niin.
Tätä luopumista ja eteenpäin menemistä joutuu varmaan käsittelemään aika paljon. Tämä on vasta alkua verrattuna siihen totaaliseen sitovuuteen ja elämänmullistukseen, mitä Tyyppi tuo tullessaan. Välillä pelottaa hirveästi, onko tämä nyt oikea päätös ja mihin ihmeeseen elämäni on yhtäkkiä menossa. Hyvinä hetkinä muutos tuntuu luontevalta, se on vain se suunta johon asioiden nyt kuuluukin mennä, sillä Tyyppi tulee olemaan tärkeämpää kuin mikään pikkuasia, josta luopuminen nyt ärsyttää, ja antamaan elämään aivan uuden tason. Kauhun hetkinä tuo taso tuntuu liian kaikennielevältä, pelkään mitä minusta jää jäljelle ja kuinka en tule ikinä olemaan valmis näin isoille asioille.
Kauhun ja rakkauden tasapaino.
En siis tiedä mikä olo johtuu lääkevieroituksesta ja mikä raskaudesta, enkä oikeastaan välitäkään tietää, mutta suurimman osan aikaa päivästä haluaisin viettää hiljaa peiton alla maaten. Ruoka maistuu valikoivasti, kahvi ei enää ollenkaan. Aamuisin kuvottava olo iskee vasta aamupalan jälkeen, ehkä se liittyy verensokerin heilahteluihin. Tuoremehu ja hedelmälinjalla jatketaan, kohmeiset pakastemarjat ovat herkkua.
Elämänmuutokset ovat vasta pieniä luopumisia, mutta tuntuvat melko isoilta. Tulihan tämä kaikki yllättäen ja pyytämättä. Kolmessa viikossa olen luopunut alkoholista, satunnaisesta hampunpolttelusta, kahvista ja pian myös lääkityksestä. Pysäyttää, kun ihmiset ympärillä jatkavat samaa tuttua päihteidenpehmentämää baarinotkumista, ja itse on yhtäkkiä keksittävä ihan uudet keinot ja olemisen tavat. Olen toki voimieni mukaan jatkanut sosiaalista elämää, alkoholittomat oluet ovat paikoin jopa hyviä, glögi ja kaakao myös. Vaikeinta on selättää väsymys, kun nousuhumala ja kofeiiini ovat poissa pelistä. Ihmisten seura on yhtä mukavaa kuin ennenkin, mutta minä en vain jaksa. Ja myönnän että kaipaan jännitystä lieventävää, sopivasti sumentavaa muutamaa alkoholiannosta, ja punkkupullon jakamista aamuyöstä sohvalla, kun kaupunki on hiljainen.
Toki tämä vähän pysäyttää miettimään, kuinka terveellistä elämää sitä onkaan tullut elettyä. Mutta minä olen nuori, elän opiskelijavuosiani, nautin ihmisten seurasta ja sumuisista illoista. Elän ihmisseurassa, jossa oluen juomisella on paikkansa sosiaalisessa kulttuurissa. Enkä halua muuttua moralisoivaksi tantaksi, vaikka oman elämän painopisteet muuttuvatkin. Kyllä minä tiedän, kuinka hauskaa juominen parhaimmillaan on, mitä sitä turhaan kiistämään.
Kai se vähän pelottaa, miten joillekin ihmissuhteille käy. Vaikka tiedänkin, että todelliset ihmiset jäävät, ne joilla on oikeasti arvoa ja merkitystä. Tottakai kaikki sanovat, että "on ihan ok ettei juo, joojoo ei me sua jätetä", mutta käytännössä elämäntilanteet vaan helposti vievät erilleen. Samat ihmiset, joiden kanssa tulee notkuttua kuppiloissa, eivät välttämättä taivu tulemaan teelle alkuillasta, ei se vain mene niin.
Tätä luopumista ja eteenpäin menemistä joutuu varmaan käsittelemään aika paljon. Tämä on vasta alkua verrattuna siihen totaaliseen sitovuuteen ja elämänmullistukseen, mitä Tyyppi tuo tullessaan. Välillä pelottaa hirveästi, onko tämä nyt oikea päätös ja mihin ihmeeseen elämäni on yhtäkkiä menossa. Hyvinä hetkinä muutos tuntuu luontevalta, se on vain se suunta johon asioiden nyt kuuluukin mennä, sillä Tyyppi tulee olemaan tärkeämpää kuin mikään pikkuasia, josta luopuminen nyt ärsyttää, ja antamaan elämään aivan uuden tason. Kauhun hetkinä tuo taso tuntuu liian kaikennielevältä, pelkään mitä minusta jää jäljelle ja kuinka en tule ikinä olemaan valmis näin isoille asioille.
Kauhun ja rakkauden tasapaino.
lauantai 10. joulukuuta 2011
Yllättävän tyyni odottaja
Kaikesta olojen tarkkailusta huolimatta, olen yllättänyt itseni tyynellä järkevyydellä.
Kuluneiden vuosien vauvakuumeiluista päätellen luulin, että olisin niitä odottajia jotka eliminoivat kaikki mahdolliset ja mahdottomat riskit, joita asiaan liittyy. Tosin kuvittelin myös, että kuulun todennäköisesti niihin ihmisiin, jotka yrittävät tehdä lapsen, tähtäävät ovulaatiopäiviin ja makaavat yhdynnän jälkeen jalat taikauskoisesti seinällä.
Nyt kun Tyyppi on päättänyt aloittaa elämänsä yllättäen ja pyytämättä, en jotenkin osaa pelätä. En tietenkään käytä päihteitä, ja esimerkiksi maksan, hauen ja merilevän syöntirajoitukset ymmärrän hyvin. Listeriariskillä pelottelu sen sijaan on aika turhaa - nämä samat ohjeethan pätevät aina. Eilen jätin salaatin pesemättä, sillä märkää salaattia on inhottava syödä, ja kotimaista homejuustoa syön kuten ennenkin. Huomaamatta söin juuri myös kämppiksen Puolasta tuomaa savujuustoa tietämättä sen tarkemmin sisällöstä. Kahvia juon pari mukillista päivässä, sen mukaan miltä maistuu. Huomaan kyllä, että isoista määristä saattaa tulla huono olo, joten fiilistä kuunnellen mennnään. Lihan kypsentäminen ja ulkomaisten pakastemarjojen kuumennus taas pitäisi olla ihan normaalia hygieniatietoutta.
Tilastojen valossa raskauslisterioosia tavataan Suomessa noin 2-3 vuosittain. Sen sijaan noin 10% todetuista raskauksista menee kesken ennen 13 raskausviikkoa ihan omia aikojaan. Itse rauhoitan keskenmenon pelkoa sillä, että todennäköisesti Tyypissä on jokin vika, jos se ei jaksakaan kasvaa isoksi. Sille normaalisti toimiva odottaja ei vaan mahda yhtään mitään. Alkuraskauden alkoholinkäyttö huolettaa vähän, mutta sitäkään on turha surra nyt: eihän sellaiseen voi vaatia varautumaan, mistä ei tiedä.
Myös lääkkeiden suhteen olen onnistunut pysymään rauhallisena. Mielialalääkkeenä syön venlafaksiinia, jonka vaikutuksia raskauteen ei vielä tarkasti tiedetä, mutta se on joka tapauksessa uusia ja suht vaarattomia masennuslääkkeitä. Tottakai olen menossa keskustelemaan lääkityksestä, ja on selvä että annosta vähennetään reilusti mitä pidemmälle raskaus etenee, ehkä jopa ihan nollille. Kesä on siitä hyvä aika synnyttää, että jaksan auringon voimalla ilman lääkitystäkin. Ennen tarkempia neuvoja olen kuitenkin syönyt kuuliaisesti päivittäiset nappini, sillä äkkinäinen vähentäminen tekisi vain kaikille pahaa.
Tuoteselosteet on tullut käsikauppalääkkeistä kyllä luettua tarkkaan, ja laukussa kulkeva särkylääke vaihtui ibuprofeenista parasetamoliin - en tosin ole joutunut yhtään ottamaan. Avaavaa nenäsuihketta ja allergialääke cetiriziniä olen käyttänyt muutamaan kertaan, siitä huolimatta että tuoteselosteen mukaan "tarkkaa vaikutusta raskauteen ja imetykseen ei tunneta, keskustele lääkärisi kanssa". Olen sitten ottanut riskin, sillä nukun mieluumin nenä auki ja raapimatta. Stressitila aiheuttaa allergian herkistymistä ja närästystä - Rennie sentään sopii raskaanaoleville varmasti. Onko tämä nyt kohtalon uhmaamista vai tervettä maalaisjärkeä?
Lisäravinnefriikki minussa on sentään herännyt. Raskausvitamiinia kävin hakemassa heti kun asiasta tiestin, vaikka foolihapon osalta nyt saattoikin olla jo vähän myöhäistä. Rautaa saa varmaan alkaa napsimaan myös, hemoglobiini on ollut usein alavireinen, ja maitohappobakteereihin ajattelin luottaa allergioiden ennaltaehkäisyssä. Toki olen koittanut myös syödä monipuolisesti, mutta eihän nyt sellaisiin luonnollisiin keinoihin voi luottaa. Olen huono hippi ja medikalisaation uhri.
Sitten on toki vielä pahapaha toksoplasmoosiriski. Se on raskaanaolevalle tarttuessaan aika ikävä tauti, sillä sairastuttaa yleensä myös sikiön jokseenkin vakavasti. Silti ohje "Jos raskaana oleva joutuu kotona hoitamaan kissaa, on mahdollinen kissanhiekka vaihdettava kumikäsineet kädessä päivittäin ja laatikko on desinfioitava aina kiehuvalla vedellä" kuulostaa hiukan liioitellulta. Ensinnäkin, jos kanssani asuvat kaksi kissaa kantavat toksoplasmoosia, olen todennäköisesti sairastanut sen jo. Toisekseen, he eivät ulkoile vapaasti, joten uusia taudinaiheuttajia ei noin vain taloon tule, talvella ainakaan. Kolmanneksi, toksoplasmoosin voi ihan yhtä todennäköisesti saada multaisista vihanneksista kuin kissanvessaa puhdistamalla, eikä sitä hiekkaa nyt käsin putsata vaan lapiolla, ja osaan kyllä pestä kädet. Tottakai, jos olisi parisuhdehenkilö, johon vedota, kieltäytyisin kissan hiekkalaatikon puhdistuksesta turvallisuussyistä, sillä se nyt vaan on tympeää hommaa.
Maailma on raskaana olevalle täynnä vaaroja ja uhkia. Ihme että niinkin moni lapsi syntyy loppujen lopuksi ihan terveenä.
Kuudennella raskausviikolla mennään, 5 + ? siis. Tyypin sydän alkaa sykkiä ja alkio on noin 3 mm pitkä. Olen käynyt selailemassa vauvakirjoja ja eksynyt samalla lastenvaateosastolle. 50 cm bodyt on ihan minipieniä. Mitään en anna itseni Tyypille hankkia, on se sen verran pieni ja epävarma vielä. Vauvakirjoissa valinta tulee olemaan vaikea. Tykkäsin paljon Kristiina Louhin kuvittamasta, Soili Perkiön ja Hannele Huovin tekemästä kirjasta Kun on oikein pieni, joka on vauvakirjan lisäksi kuva-, -loru, ja -laulukirja. Mukana tulee myös cd. Sen ostaminen tuntuisi kuitenkin hölmöltä, kun minulla on jo samojen tekijöiden laulu- ja laululeikkikirjat Vauvan vaaka ja Karvakorvan laulupurkki. Pöhköä maksaa sisällöstä, joka hyllyssä jo kertaalleen on. Vahvana ehdokkaana on Mauri Kunnaksen Vauvakirja, jonka kuvitus on taattua, tuttua laatua ja sisältökin vaikutti miellyttävältä ensiselailulla. Luulen, että asia selkenee, kunhan tyyppi on vähän isompi ja häntä oppii tuntemaan paremmin.
Taidan olla ihan raskaushöyrähtänyt. :)
Kuluneiden vuosien vauvakuumeiluista päätellen luulin, että olisin niitä odottajia jotka eliminoivat kaikki mahdolliset ja mahdottomat riskit, joita asiaan liittyy. Tosin kuvittelin myös, että kuulun todennäköisesti niihin ihmisiin, jotka yrittävät tehdä lapsen, tähtäävät ovulaatiopäiviin ja makaavat yhdynnän jälkeen jalat taikauskoisesti seinällä.
Nyt kun Tyyppi on päättänyt aloittaa elämänsä yllättäen ja pyytämättä, en jotenkin osaa pelätä. En tietenkään käytä päihteitä, ja esimerkiksi maksan, hauen ja merilevän syöntirajoitukset ymmärrän hyvin. Listeriariskillä pelottelu sen sijaan on aika turhaa - nämä samat ohjeethan pätevät aina. Eilen jätin salaatin pesemättä, sillä märkää salaattia on inhottava syödä, ja kotimaista homejuustoa syön kuten ennenkin. Huomaamatta söin juuri myös kämppiksen Puolasta tuomaa savujuustoa tietämättä sen tarkemmin sisällöstä. Kahvia juon pari mukillista päivässä, sen mukaan miltä maistuu. Huomaan kyllä, että isoista määristä saattaa tulla huono olo, joten fiilistä kuunnellen mennnään. Lihan kypsentäminen ja ulkomaisten pakastemarjojen kuumennus taas pitäisi olla ihan normaalia hygieniatietoutta.
Tilastojen valossa raskauslisterioosia tavataan Suomessa noin 2-3 vuosittain. Sen sijaan noin 10% todetuista raskauksista menee kesken ennen 13 raskausviikkoa ihan omia aikojaan. Itse rauhoitan keskenmenon pelkoa sillä, että todennäköisesti Tyypissä on jokin vika, jos se ei jaksakaan kasvaa isoksi. Sille normaalisti toimiva odottaja ei vaan mahda yhtään mitään. Alkuraskauden alkoholinkäyttö huolettaa vähän, mutta sitäkään on turha surra nyt: eihän sellaiseen voi vaatia varautumaan, mistä ei tiedä.
Myös lääkkeiden suhteen olen onnistunut pysymään rauhallisena. Mielialalääkkeenä syön venlafaksiinia, jonka vaikutuksia raskauteen ei vielä tarkasti tiedetä, mutta se on joka tapauksessa uusia ja suht vaarattomia masennuslääkkeitä. Tottakai olen menossa keskustelemaan lääkityksestä, ja on selvä että annosta vähennetään reilusti mitä pidemmälle raskaus etenee, ehkä jopa ihan nollille. Kesä on siitä hyvä aika synnyttää, että jaksan auringon voimalla ilman lääkitystäkin. Ennen tarkempia neuvoja olen kuitenkin syönyt kuuliaisesti päivittäiset nappini, sillä äkkinäinen vähentäminen tekisi vain kaikille pahaa.
Tuoteselosteet on tullut käsikauppalääkkeistä kyllä luettua tarkkaan, ja laukussa kulkeva särkylääke vaihtui ibuprofeenista parasetamoliin - en tosin ole joutunut yhtään ottamaan. Avaavaa nenäsuihketta ja allergialääke cetiriziniä olen käyttänyt muutamaan kertaan, siitä huolimatta että tuoteselosteen mukaan "tarkkaa vaikutusta raskauteen ja imetykseen ei tunneta, keskustele lääkärisi kanssa". Olen sitten ottanut riskin, sillä nukun mieluumin nenä auki ja raapimatta. Stressitila aiheuttaa allergian herkistymistä ja närästystä - Rennie sentään sopii raskaanaoleville varmasti. Onko tämä nyt kohtalon uhmaamista vai tervettä maalaisjärkeä?
Lisäravinnefriikki minussa on sentään herännyt. Raskausvitamiinia kävin hakemassa heti kun asiasta tiestin, vaikka foolihapon osalta nyt saattoikin olla jo vähän myöhäistä. Rautaa saa varmaan alkaa napsimaan myös, hemoglobiini on ollut usein alavireinen, ja maitohappobakteereihin ajattelin luottaa allergioiden ennaltaehkäisyssä. Toki olen koittanut myös syödä monipuolisesti, mutta eihän nyt sellaisiin luonnollisiin keinoihin voi luottaa. Olen huono hippi ja medikalisaation uhri.
Sitten on toki vielä pahapaha toksoplasmoosiriski. Se on raskaanaolevalle tarttuessaan aika ikävä tauti, sillä sairastuttaa yleensä myös sikiön jokseenkin vakavasti. Silti ohje "Jos raskaana oleva joutuu kotona hoitamaan kissaa, on mahdollinen kissanhiekka vaihdettava kumikäsineet kädessä päivittäin ja laatikko on desinfioitava aina kiehuvalla vedellä" kuulostaa hiukan liioitellulta. Ensinnäkin, jos kanssani asuvat kaksi kissaa kantavat toksoplasmoosia, olen todennäköisesti sairastanut sen jo. Toisekseen, he eivät ulkoile vapaasti, joten uusia taudinaiheuttajia ei noin vain taloon tule, talvella ainakaan. Kolmanneksi, toksoplasmoosin voi ihan yhtä todennäköisesti saada multaisista vihanneksista kuin kissanvessaa puhdistamalla, eikä sitä hiekkaa nyt käsin putsata vaan lapiolla, ja osaan kyllä pestä kädet. Tottakai, jos olisi parisuhdehenkilö, johon vedota, kieltäytyisin kissan hiekkalaatikon puhdistuksesta turvallisuussyistä, sillä se nyt vaan on tympeää hommaa.
Maailma on raskaana olevalle täynnä vaaroja ja uhkia. Ihme että niinkin moni lapsi syntyy loppujen lopuksi ihan terveenä.
Kuudennella raskausviikolla mennään, 5 + ? siis. Tyypin sydän alkaa sykkiä ja alkio on noin 3 mm pitkä. Olen käynyt selailemassa vauvakirjoja ja eksynyt samalla lastenvaateosastolle. 50 cm bodyt on ihan minipieniä. Mitään en anna itseni Tyypille hankkia, on se sen verran pieni ja epävarma vielä. Vauvakirjoissa valinta tulee olemaan vaikea. Tykkäsin paljon Kristiina Louhin kuvittamasta, Soili Perkiön ja Hannele Huovin tekemästä kirjasta Kun on oikein pieni, joka on vauvakirjan lisäksi kuva-, -loru, ja -laulukirja. Mukana tulee myös cd. Sen ostaminen tuntuisi kuitenkin hölmöltä, kun minulla on jo samojen tekijöiden laulu- ja laululeikkikirjat Vauvan vaaka ja Karvakorvan laulupurkki. Pöhköä maksaa sisällöstä, joka hyllyssä jo kertaalleen on. Vahvana ehdokkaana on Mauri Kunnaksen Vauvakirja, jonka kuvitus on taattua, tuttua laatua ja sisältökin vaikutti miellyttävältä ensiselailulla. Luulen, että asia selkenee, kunhan tyyppi on vähän isompi ja häntä oppii tuntemaan paremmin.
Taidan olla ihan raskaushöyrähtänyt. :)
perjantai 9. joulukuuta 2011
Kasvu tiikeriemoksi
Eilinen ilta kaupungissa havahdutti huomaamaan, miten siedän ihmisiltä melkein mitä tahansa käytöstä. Kotimatkalla sisuunnuin: ei tämä näin voi jatkua. Minun ei tarvitse kestää, minulla on oikeus saada hyvää kohtelua, minun ei tarvitse kuunnella loukkauksia, minulla on oikeus pyytää haluamaani, sanoa toiveeni ääneen.
Ilman raskautta en ehkä olisi huomannut. Raskauden myötä minun on paljon helpompaa myöntää oma arvoni. Minulla on tehtävä, minä olen tärkeä, ja minun on pidettävä huolta itsestäni, sillä se kaikki vaikuttaa myös pienen Tyypin elämään. Minun on opittava pitämään puoliani ja lakattava toisten mielenoikkujen armoilla eläminen. Rakennettava oma ja kantava elämä.
Ennenkaikkea siksi, että jos annan ihmisten riepotella minua, se vaikuttaa myös lapsen elämään. Tulevaisuudessa annan lapselle mallin siitä, miten ihmisten kanssa toimitaan. Minun on opittava asettamaan rajani, jos haluan että lapsikin sen oppii. Mitä tahansa ei tarvitse sietää. Toivoisin, että lapsesta kasvaa oman arvonsa ymmärtävä tyyppi - vain sitä kautta voi oikeastaan oppi arvostamaan ja rakastamaan muita ihmisiä terveellä tavalla. Siispä minunkin on se opeteltava.
Hei pikku tyyppi, minä suojelen ja rakastan sinua niin, ettei mitään pahaa tapahdu, kunnes opit pitämään puolesi maailmaa vastaan.
Tämän päivän voimalauluna toimii Scandinavian Music Groupin Näin minä vihellän matkallani, joka oikeastaan kertoo erosta, mutta myös siitä, että tulipa mitä tahansa, minähän nousen ja jatkan eteenpäin. Jos sen on oltava niin / olkoon sitten niin.
Ilman raskautta en ehkä olisi huomannut. Raskauden myötä minun on paljon helpompaa myöntää oma arvoni. Minulla on tehtävä, minä olen tärkeä, ja minun on pidettävä huolta itsestäni, sillä se kaikki vaikuttaa myös pienen Tyypin elämään. Minun on opittava pitämään puoliani ja lakattava toisten mielenoikkujen armoilla eläminen. Rakennettava oma ja kantava elämä.
Ennenkaikkea siksi, että jos annan ihmisten riepotella minua, se vaikuttaa myös lapsen elämään. Tulevaisuudessa annan lapselle mallin siitä, miten ihmisten kanssa toimitaan. Minun on opittava asettamaan rajani, jos haluan että lapsikin sen oppii. Mitä tahansa ei tarvitse sietää. Toivoisin, että lapsesta kasvaa oman arvonsa ymmärtävä tyyppi - vain sitä kautta voi oikeastaan oppi arvostamaan ja rakastamaan muita ihmisiä terveellä tavalla. Siispä minunkin on se opeteltava.
Hei pikku tyyppi, minä suojelen ja rakastan sinua niin, ettei mitään pahaa tapahdu, kunnes opit pitämään puolesi maailmaa vastaan.
Tämän päivän voimalauluna toimii Scandinavian Music Groupin Näin minä vihellän matkallani, joka oikeastaan kertoo erosta, mutta myös siitä, että tulipa mitä tahansa, minähän nousen ja jatkan eteenpäin. Jos sen on oltava niin / olkoon sitten niin.
torstai 8. joulukuuta 2011
Normitettu vanhemmuus ja ydinperheoletus
Eilen tuli neuvolasta ensimmäiset täytettävät lomakkeet. Näin yhteiskunnan kontrolloiva sormi antaa ensihipaisunsa Tyypin elämään, ja siitä onkin sitten turha yrittää irti pyristellä - tai ainakin se on kovan työn takana. Hyvähän se on, että pidetään ihmisistä huolta, ideaalina yhteiskunnan tarjoamat tukipalvelut ovat erittäin tuettava ja toivottava juttu. Välillä vaan tuntuu että roolit ovat kääntyneet väärin päin, niin että yhteiskunta ei ole ihmistä varten, vaan ihminen yhteiskuntaa palvelemassa. Tai onhan se luonnostaan kaksisuuntainen suhde, kansalaisuuteen liittyy oikeuksia ja velvollisuuksia. Mutta nyt eksyn taas asiasta.
Kuvaavaa on, että vasta nyt oman tilanteen kautta, alan nähdä kuinka vahvasti normitettua perhe-elämä ja vanhemmuus on. Vaikka olen pitänyt itseäni vapaamielisenä ja tiedostavana, istuu ydinperhemalli omissakin oletuksissa sitkeästi. Puhumattakaan muista.
Neuvolan lapuissa puhutaan toistuvasti lapsen äidistä ja isästä. Onhan se helpointa - jokaisella lapsella toki on biologinen äiti ja isä. Mutta miten täyttävät lomakkeen sateenkaariperheet, esimerkiksi kolmiapilaperheen tapauksessa? Olisiko mahdollista puhua neutraalisti ja yksinkertaisesti lapsen vanhemmista?
Toisena oletuksena iski vastaan kohta "Milloin olette lopettaneet ehkäisyvälineiden käytön?" Olisihan toki rumaa kysyä, onko lapsi suunniteltu, mutta lomakkeessa esiintyvä piilonormittava kielenkäyttö ei anna vahinkolapseen edes mahdollisuutta.
Esitietolomakkeen lisäksi täytettävät ruokailu- ja päihteidenkäyttötottumuskyselyt eivät yllättäneet, näitähän nyt on täytelty. Normittavia toki nekin, kertovat vahvasti siitä millainen hyvän ihmisen tulisi olla. Siihen onnistuin suhtautumaan aikalailla huumorilla - tiesinhän jo valmiiksi ettei elämäni ole viime aikoina noudattanut kunnon ihmisen päivä- tai viikkorytmiä. Kysymys ”Poltatko hashista?” sai nauramaan, onko tämä kysely 80-luvulta vai terveydenhuollon henkilöstö muuten vaan vähän pihalla. (En tunne ketään, joka käyttäisi kannabista hasiksen muodossa, tiedostavat hipit käyttävät kotikasvatettua kukkaa, jonka alkuperä ja lisäaineettomuus on tiedossa. Puhumattakaan siitä, että kannabistuotteita tarvitsisi aina polttaa, tai että hasis kirjoitetaan suomeksi ilman h-kirjainta.)
Eilen tutustuin myös lakisääteisiin asioihin ja Kelan myöntämiin tukiin. Tiedän, ettei niillä ole vielä mitään kiirettä, mutta kun raskautta ei oikein voi kontrolloida mitenkään, tekee tiedon hankkiminen olon varmemmaksi ja tuo hallinnan tunnetta hommaan. Ydinperhemalli on tukimuotojen vahva taustaoletus. Esimerkiksi isyysvapaaseen ja -rahaan tai isäkuukauteen ei ole oikeutettu, ellei asu lapsensa äidin kanssa samassa asunnossa. Millä tavalla yhteishuoltajuuden valinnut, lapsensa tunnustanut mies on vähemmän lapsensa isä asuessaan eri asunnossa? Kaikissa tilanteissa lapsi ei synny parisuhteeseen. Emme Untamon kanssa ole missään vaiheessa seurustelleet, eikä erillään asuminen siis johdu erosta tai välien rikkoontumisesta. Mies haluaa kantaa vastuun lapsestaan, vaikka vakinainen asunto onkin eri, mutta isyyteen kuuluvat edut häneltä evätään. Epäreilua.
Sateenkaaripareille on sentään nyt myönnetty oikeus isyysrahaan ja isäkuukauteen, mutta heilläkin se edellyttää samassa asunnossa elämistä. Ydinperheistä poikkeavia elämänmalleja ei ikäänkuin ole olemassa. Tyyppi saa kyllä yksinhuoltajakorotusta lapsilisään, jos emme muuta Untamon kanssa yhteen, vaikka Tyypillä onkin kaksi huoltajaa. Sen sijaan jos kanssani asumaan muuttaisi joku mies, jolla ei huoltajussuhdetta Tyyppiin, yksinhuoltajakorotus poistuisi. Elatusapua on lapsen kanssa eri asunnossa asuvan vanheman maksettava, mutta yhdessä asuessa ihmissuhde on ilmeisesti aivan toisella pohjalla, vaikka välillämme mikään ei muuttuisi.
Epäreilusti myöskään hoitovapaaseen ja kotihoidon tukeen ei etävanhemmalla ole oikeutta, jos esimerkiksi vanhempainvapaan jälkeen minä haluaisin mennä opiskelemaan ja Untamo jäädä hoitamaan lastaan. Sen sijaan kotihoidon tukea saa, jos palkkaa kotiin hoitajan, ja esimerkiksi lapsen mummo käy tähän hommaan. Sopisiko sitten palkata hoitajaksi lapsen isä?
On toki totta, että Suomi on moniarvoistunut aika vastikään, oikeastaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Tähän aikaan kasvaneena on vain vaikea ymmärtää tätä luutuneisuutta, vaikka tiedän että rakenteet ovat jähmeitä ja muuttuvat hitaasti.
Aiemmin vauvakuumeillessani lupasin itselleni, että raskaana ollessani saan sitten tilata Vauva-lehden. Pidän Vauvasta, siinä on hyvällä asenteella kirjoitettuja artikkeleita, ei juurikaan typeriä muoti-, tavara- tai julkkisjuttuja kuten Kaksplussassa, vaan sopivasti asiaa ja tavallisten ihmisten kokemuksia, sekä hyvät kolumnistit. Nyt kuitenkin heteronormatiivinen parisuhdeoletus on alkanut pistää silmään. Tietysti keskiössä ovat vauva ja äiti – isille lehti on varmasti vieraannuttavaa lukemista – ja mies näyttäytyykin lähinnä äidin kautta, ei itsenäisenä vanhempana. Naisille suunnatuissa jutuissa mies pilkahtaa esiin sivulauseissa taustaoletuksena: pyydä isää, sovi lapsen isän kanssa, isä voi auttaa jne. Samalla tavoin isiä työnnetään sivustakatsojiksi kuulemma neuvolassakin. Erilaiset perhemallit esiintyvät Vauvan jutuissa ihmeteltävinä poikkeuksina samoin kuin harvinaisesta sairaudesta kärsivät lapset tai vanhemmat, eivät tasa-arvoisina vaihtoehtoina. Kai se on väistämätön seuraus kohderyhmästä, suurin osa perheistä kuitenkin on kahden vanhemman heteroperheitä. Silti mietin, tilaisinko sittenkään Vauvaa, vai jatkaisinko vaan Soundin ja Hesarin lukemista, pitäisin itseni kiinni aikuismaailmassa.
En mitenkään tarkoita väheksyä perinteistä ydinperhettä, päinvastoin: onhan se ihanaa, jos onnistuu muodostamaan parisuhteen, jossa molemminpuolinen kunnioitus, luottamus, tuki ja rakkaus kantavat niin, että halutaan saada yhteisiä lapsiakin. Tasa-arvoisuus eri perhemuotojen välillä ei kuitenkaan ole keltään pois, siksi kaikille vanhemmille yhteiskunnan jäseninä soisi samat oikeudet. Epäydinperheessä on ihan tarpeeksi ihmeteltäviä asioita ilman tukimuotojen kanssa taistelua.
Kuvaavaa on, että vasta nyt oman tilanteen kautta, alan nähdä kuinka vahvasti normitettua perhe-elämä ja vanhemmuus on. Vaikka olen pitänyt itseäni vapaamielisenä ja tiedostavana, istuu ydinperhemalli omissakin oletuksissa sitkeästi. Puhumattakaan muista.
Neuvolan lapuissa puhutaan toistuvasti lapsen äidistä ja isästä. Onhan se helpointa - jokaisella lapsella toki on biologinen äiti ja isä. Mutta miten täyttävät lomakkeen sateenkaariperheet, esimerkiksi kolmiapilaperheen tapauksessa? Olisiko mahdollista puhua neutraalisti ja yksinkertaisesti lapsen vanhemmista?
Toisena oletuksena iski vastaan kohta "Milloin olette lopettaneet ehkäisyvälineiden käytön?" Olisihan toki rumaa kysyä, onko lapsi suunniteltu, mutta lomakkeessa esiintyvä piilonormittava kielenkäyttö ei anna vahinkolapseen edes mahdollisuutta.
Esitietolomakkeen lisäksi täytettävät ruokailu- ja päihteidenkäyttötottumuskyselyt eivät yllättäneet, näitähän nyt on täytelty. Normittavia toki nekin, kertovat vahvasti siitä millainen hyvän ihmisen tulisi olla. Siihen onnistuin suhtautumaan aikalailla huumorilla - tiesinhän jo valmiiksi ettei elämäni ole viime aikoina noudattanut kunnon ihmisen päivä- tai viikkorytmiä. Kysymys ”Poltatko hashista?” sai nauramaan, onko tämä kysely 80-luvulta vai terveydenhuollon henkilöstö muuten vaan vähän pihalla. (En tunne ketään, joka käyttäisi kannabista hasiksen muodossa, tiedostavat hipit käyttävät kotikasvatettua kukkaa, jonka alkuperä ja lisäaineettomuus on tiedossa. Puhumattakaan siitä, että kannabistuotteita tarvitsisi aina polttaa, tai että hasis kirjoitetaan suomeksi ilman h-kirjainta.)
Eilen tutustuin myös lakisääteisiin asioihin ja Kelan myöntämiin tukiin. Tiedän, ettei niillä ole vielä mitään kiirettä, mutta kun raskautta ei oikein voi kontrolloida mitenkään, tekee tiedon hankkiminen olon varmemmaksi ja tuo hallinnan tunnetta hommaan. Ydinperhemalli on tukimuotojen vahva taustaoletus. Esimerkiksi isyysvapaaseen ja -rahaan tai isäkuukauteen ei ole oikeutettu, ellei asu lapsensa äidin kanssa samassa asunnossa. Millä tavalla yhteishuoltajuuden valinnut, lapsensa tunnustanut mies on vähemmän lapsensa isä asuessaan eri asunnossa? Kaikissa tilanteissa lapsi ei synny parisuhteeseen. Emme Untamon kanssa ole missään vaiheessa seurustelleet, eikä erillään asuminen siis johdu erosta tai välien rikkoontumisesta. Mies haluaa kantaa vastuun lapsestaan, vaikka vakinainen asunto onkin eri, mutta isyyteen kuuluvat edut häneltä evätään. Epäreilua.
Sateenkaaripareille on sentään nyt myönnetty oikeus isyysrahaan ja isäkuukauteen, mutta heilläkin se edellyttää samassa asunnossa elämistä. Ydinperheistä poikkeavia elämänmalleja ei ikäänkuin ole olemassa. Tyyppi saa kyllä yksinhuoltajakorotusta lapsilisään, jos emme muuta Untamon kanssa yhteen, vaikka Tyypillä onkin kaksi huoltajaa. Sen sijaan jos kanssani asumaan muuttaisi joku mies, jolla ei huoltajussuhdetta Tyyppiin, yksinhuoltajakorotus poistuisi. Elatusapua on lapsen kanssa eri asunnossa asuvan vanheman maksettava, mutta yhdessä asuessa ihmissuhde on ilmeisesti aivan toisella pohjalla, vaikka välillämme mikään ei muuttuisi.
Epäreilusti myöskään hoitovapaaseen ja kotihoidon tukeen ei etävanhemmalla ole oikeutta, jos esimerkiksi vanhempainvapaan jälkeen minä haluaisin mennä opiskelemaan ja Untamo jäädä hoitamaan lastaan. Sen sijaan kotihoidon tukea saa, jos palkkaa kotiin hoitajan, ja esimerkiksi lapsen mummo käy tähän hommaan. Sopisiko sitten palkata hoitajaksi lapsen isä?
On toki totta, että Suomi on moniarvoistunut aika vastikään, oikeastaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Tähän aikaan kasvaneena on vain vaikea ymmärtää tätä luutuneisuutta, vaikka tiedän että rakenteet ovat jähmeitä ja muuttuvat hitaasti.
Aiemmin vauvakuumeillessani lupasin itselleni, että raskaana ollessani saan sitten tilata Vauva-lehden. Pidän Vauvasta, siinä on hyvällä asenteella kirjoitettuja artikkeleita, ei juurikaan typeriä muoti-, tavara- tai julkkisjuttuja kuten Kaksplussassa, vaan sopivasti asiaa ja tavallisten ihmisten kokemuksia, sekä hyvät kolumnistit. Nyt kuitenkin heteronormatiivinen parisuhdeoletus on alkanut pistää silmään. Tietysti keskiössä ovat vauva ja äiti – isille lehti on varmasti vieraannuttavaa lukemista – ja mies näyttäytyykin lähinnä äidin kautta, ei itsenäisenä vanhempana. Naisille suunnatuissa jutuissa mies pilkahtaa esiin sivulauseissa taustaoletuksena: pyydä isää, sovi lapsen isän kanssa, isä voi auttaa jne. Samalla tavoin isiä työnnetään sivustakatsojiksi kuulemma neuvolassakin. Erilaiset perhemallit esiintyvät Vauvan jutuissa ihmeteltävinä poikkeuksina samoin kuin harvinaisesta sairaudesta kärsivät lapset tai vanhemmat, eivät tasa-arvoisina vaihtoehtoina. Kai se on väistämätön seuraus kohderyhmästä, suurin osa perheistä kuitenkin on kahden vanhemman heteroperheitä. Silti mietin, tilaisinko sittenkään Vauvaa, vai jatkaisinko vaan Soundin ja Hesarin lukemista, pitäisin itseni kiinni aikuismaailmassa.
En mitenkään tarkoita väheksyä perinteistä ydinperhettä, päinvastoin: onhan se ihanaa, jos onnistuu muodostamaan parisuhteen, jossa molemminpuolinen kunnioitus, luottamus, tuki ja rakkaus kantavat niin, että halutaan saada yhteisiä lapsiakin. Tasa-arvoisuus eri perhemuotojen välillä ei kuitenkaan ole keltään pois, siksi kaikille vanhemmille yhteiskunnan jäseninä soisi samat oikeudet. Epäydinperheessä on ihan tarpeeksi ihmeteltäviä asioita ilman tukimuotojen kanssa taistelua.
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Ensimmäinen uni ja muita kuulumisia
Näin viime yönä ensimmäistä raskauteen liittyvää unta.
Lapsen isä (kai?) oli käynyt ostamassa meille vaunut. Ne olivat Brion uusinta unimaailman mallistoa, ällöttävän pastellinväriset yhdistelmät, joiden painorajoitus kuitenkin loppui kahdeksaan kiloon. Työntöaisa oli jotenkin ihmeellisen matalalla, ja sitä sai vaan pariin asentoon, järkevällä työntökorkeudella oli sellainen ihmeellinen ulosvedettävä työntökahva. Vaunut myös olivat todella pitkät, kuin vaunujunaa työntelisi, ja ihmettelin, miten nämä muka saa bussiin tai mihinkään hissiin mahtumaan. Huomasin kuitenkin, että osia voi irrotella toisistaan, siinä oli kaikenlaista lisäkoria ja muuta tilaa viemässä. Tuskastelin vaunujen kokoamisen kanssa, ja ihmettelin saisikohan näistä nyt käyttökelpoiset, ja miksi oli pitänyt mennä ostamaan uusin ja hintavin, mutta epäkäytännöllinen malli, kun käytettynä olisi saanut parempia. Oli se sentään kevyt työntää. Koitin niellä pettymystäni ja kunnioittaa ostopäätöstä, pitäähän muidenkin nyt saada osallistua, ja hyväähän se vain tarkoitti. Mutta kun ne oli vääränlaiset!
Terävä analyytikko voi nyt tästä päätellä kaikenlaista. Onko kyse epävarmuudesta seistä omien toiveiden ja tarpeiden takana, vai sittenkin vain orastavasta shoppailuinnosta?
Selailin kirjakaupassa Malla Rautaparran kirjaa Raskaus, synnytys, äitiys ja luinkin pikkupätkän raskauden ensimmäisen kolmanneksen osalta. Kehossa tapahtuukin yllättävän paljon hormonaalisia muutoksia heti alkuun, istukkahormoni hCGn lisäksi erittyy mm. relaksiinia, joka löystyttää niveliä ja kudoksia ja estää raskauden aikaisia supistuksia. Ja aiheuttaa sen että vähän väliä pissattaa, joudun jo nyt heräämään öisin vessaan , vaikka kohtu ei vielä mitään paikkoja painakaan. Rautaparran mukaan raskauden ensimmäinen kolmannes on tavallaan jopa raskain naisen elimistölle suurista hormonimuutoksista ja alkion nopeasta kasvusta johtuen. Siellä muodostuu nyt kaikki tärkeät elimet hurjaa vauhtia.
Viikonloppuiseen verrattuna nyt on vähäoireisempi vaihe, maalaisjärjellä ajateltuna sanoisin sen johtuvan siitä, että viime viikolla hCGtä nyt vaan ryöpsähti elimistöön sen verran paljon, kun kerran testikin suostui sen viimein näyttämän, että keho oirehti. Tiedä noista ny sitten. Jokatapauksessa oloon on jo vähän tottunut, kuvotusta ei ole juuri ollenkaan ja rinnatkin on vähemmän arat. Alavatsaa sentään jomottaa sen verran kipeästi ja usein, että piti jo googlata onko normaalia - tietysti on. Myös herkkyys on hyvässä terässä. En näillä tarkoita sitä, ettäkö luulisin olevani jotenkin tosi kipeä, pikemminkin pidän itselleni kirjaa. Raskauden loppupuolella nyt jokainen näkee että liikkuminen on hankalaa ja tuskastuttaa, mutta näin alussa kun mitään ei näy ulospäin, näitä kehon ja mielen muutoksia on muiden kai vaikea mieltää todelliseksi. "Sinä kuvittelet puolet" sanoi Tyypin isä eilen. Niin, tottakai haluan kuvitella närästystä ja kipua rintoihin, ja erityisesti itkeä julkisilla paikoilla. Onhan se nyt parasta!
Raskausblogin perustin suurelta osin juuri siksi, ettei minun tarvitse kyllästyttää lähipiiriäni päivittäisellä kertomuksella siitä, mitä kohtaa tänään jomottaa, ynnä muilla yleensä vain raskaana olevaa itseään kiinnostavilla pohdinnoilla. Toisekseen on kiva kirjoittaa itselleen muistiin tuntemuksia, ja blogi motivoi siihen jostain syystä paremmin kuin päiväkirja. Kolmanneksi tulee varmaan huomionhakuisuus ja sitten kirjoittamisen hauskuus ja ystävien pitäminen kätevästi ajantasalla.
Blogin nimeäminen Haahkan pesäksi sai alkunsa pesästä. Pesä on kaveripiirissä käsite turvalle ja hellyydelle, lääke kaikkeen pahaan. Pesässä eli patjojen, peittojen, tyynyjen ja ihmisten pehmeässä sekamelskassa on vietetty monta hyvää juhlinnan jälkeista aamua ja liskojen pelkoista yötä. Samalla tavoin kohtu on pesä, puhumattakaan siitä lämpöisestä pesästä, jonka muodostan Tyypin kanssa syntymän jälkeen. Vasta sen jälkeen mietin, minkä pesästä on kyse. Harhailin pitkään, kunnes muistin hyvän ystävän kanssa syntyneen haahka ja pingviini -roolijaon. Haahka ei kuulosta kauniilta eläimeltä, mutta todellisuudessa se on aika arkisen nätti saariston sorsalintu. Wikipedia-artikelin kuvaus haahkan pesästä: "Pesä voi olla aivan avoimesti heinikossa tai kanervikossa, mutta usein se on piilossa katajatiheikössä" ratkaisi ulkoasun - kanervikkoiset kankaat ovat osa sielunmaisemaani. Erityisesti ihastuin myös haahkan ääneen, joka sopii hyvin kuvaamaan tätä yllätysraskautta: "Haahkan ääni on päivittelevä "o-hhoh"".
Kohdussa kovasti kehittyvä alkio on saanut ajatuksissani ja kirjoituksissani nimen Tyyppi. Ei tekonimeä kai voi valita, ne vaan tulevat jostakin. Tästä lähtien ajattelin kutsua blogissa Tyypin isää Untamoksi, kun hän kuitenkin tässä osahenkilönä pyörii väistämättä, ja koska Untamo muistuttaa hänen oikeaa nimeään suunnilleen yhtä paljon kuin Marjukka minun - eli ei ollenkaan. Ennenkaikkea tietysti kunnianosoituksena Tohtori Sykerössä seikkailevalle Untamo-kamelille - hieno sivuhenkilö hänkin.
Muutoin tästä taitaa tulla aika huono äitiysblogi. En oikein harrasta sellaisia blogeissa trendikkäitä juttuja kuten käsitöitä, skräppäämistä, sisustamista tai shoppailua. Ruuanlaitosta sentään tykkään, mutta mitään marenkikakkuja en taiteile, ja liikunnan harrastamisessa ei ole mitään kovin hehkeää kerrottavaa. Jonkin sortin ekohippi olen, mutta elämäntapavouhotusta en siitä asiasta enää osaa pitää, ja aika paljon tulee tehtyä ekologisesti kestämättömiäkin valintoja. Ylipäätään minulla ei ole täydellistä elämää, en tiedä asioita paremmin kuin muut, vaikka olenkin toki oikeassa keskimääräistä useammin, ja saatan tehdä jopa virheitä ja ajatella rumia ajatuksia. Ehkäpä siis keskityn kirjoittamaan juurikin raskaudesta ja omista kokemuksistani, kertoen vain yhden tarinan muiden joukkoon, yhden mahdollisen tavan selvitä elämästä.
Lapsen isä (kai?) oli käynyt ostamassa meille vaunut. Ne olivat Brion uusinta unimaailman mallistoa, ällöttävän pastellinväriset yhdistelmät, joiden painorajoitus kuitenkin loppui kahdeksaan kiloon. Työntöaisa oli jotenkin ihmeellisen matalalla, ja sitä sai vaan pariin asentoon, järkevällä työntökorkeudella oli sellainen ihmeellinen ulosvedettävä työntökahva. Vaunut myös olivat todella pitkät, kuin vaunujunaa työntelisi, ja ihmettelin, miten nämä muka saa bussiin tai mihinkään hissiin mahtumaan. Huomasin kuitenkin, että osia voi irrotella toisistaan, siinä oli kaikenlaista lisäkoria ja muuta tilaa viemässä. Tuskastelin vaunujen kokoamisen kanssa, ja ihmettelin saisikohan näistä nyt käyttökelpoiset, ja miksi oli pitänyt mennä ostamaan uusin ja hintavin, mutta epäkäytännöllinen malli, kun käytettynä olisi saanut parempia. Oli se sentään kevyt työntää. Koitin niellä pettymystäni ja kunnioittaa ostopäätöstä, pitäähän muidenkin nyt saada osallistua, ja hyväähän se vain tarkoitti. Mutta kun ne oli vääränlaiset!
Terävä analyytikko voi nyt tästä päätellä kaikenlaista. Onko kyse epävarmuudesta seistä omien toiveiden ja tarpeiden takana, vai sittenkin vain orastavasta shoppailuinnosta?
Selailin kirjakaupassa Malla Rautaparran kirjaa Raskaus, synnytys, äitiys ja luinkin pikkupätkän raskauden ensimmäisen kolmanneksen osalta. Kehossa tapahtuukin yllättävän paljon hormonaalisia muutoksia heti alkuun, istukkahormoni hCGn lisäksi erittyy mm. relaksiinia, joka löystyttää niveliä ja kudoksia ja estää raskauden aikaisia supistuksia. Ja aiheuttaa sen että vähän väliä pissattaa, joudun jo nyt heräämään öisin vessaan , vaikka kohtu ei vielä mitään paikkoja painakaan. Rautaparran mukaan raskauden ensimmäinen kolmannes on tavallaan jopa raskain naisen elimistölle suurista hormonimuutoksista ja alkion nopeasta kasvusta johtuen. Siellä muodostuu nyt kaikki tärkeät elimet hurjaa vauhtia.
Viikonloppuiseen verrattuna nyt on vähäoireisempi vaihe, maalaisjärjellä ajateltuna sanoisin sen johtuvan siitä, että viime viikolla hCGtä nyt vaan ryöpsähti elimistöön sen verran paljon, kun kerran testikin suostui sen viimein näyttämän, että keho oirehti. Tiedä noista ny sitten. Jokatapauksessa oloon on jo vähän tottunut, kuvotusta ei ole juuri ollenkaan ja rinnatkin on vähemmän arat. Alavatsaa sentään jomottaa sen verran kipeästi ja usein, että piti jo googlata onko normaalia - tietysti on. Myös herkkyys on hyvässä terässä. En näillä tarkoita sitä, ettäkö luulisin olevani jotenkin tosi kipeä, pikemminkin pidän itselleni kirjaa. Raskauden loppupuolella nyt jokainen näkee että liikkuminen on hankalaa ja tuskastuttaa, mutta näin alussa kun mitään ei näy ulospäin, näitä kehon ja mielen muutoksia on muiden kai vaikea mieltää todelliseksi. "Sinä kuvittelet puolet" sanoi Tyypin isä eilen. Niin, tottakai haluan kuvitella närästystä ja kipua rintoihin, ja erityisesti itkeä julkisilla paikoilla. Onhan se nyt parasta!
Raskausblogin perustin suurelta osin juuri siksi, ettei minun tarvitse kyllästyttää lähipiiriäni päivittäisellä kertomuksella siitä, mitä kohtaa tänään jomottaa, ynnä muilla yleensä vain raskaana olevaa itseään kiinnostavilla pohdinnoilla. Toisekseen on kiva kirjoittaa itselleen muistiin tuntemuksia, ja blogi motivoi siihen jostain syystä paremmin kuin päiväkirja. Kolmanneksi tulee varmaan huomionhakuisuus ja sitten kirjoittamisen hauskuus ja ystävien pitäminen kätevästi ajantasalla.
Blogin nimeäminen Haahkan pesäksi sai alkunsa pesästä. Pesä on kaveripiirissä käsite turvalle ja hellyydelle, lääke kaikkeen pahaan. Pesässä eli patjojen, peittojen, tyynyjen ja ihmisten pehmeässä sekamelskassa on vietetty monta hyvää juhlinnan jälkeista aamua ja liskojen pelkoista yötä. Samalla tavoin kohtu on pesä, puhumattakaan siitä lämpöisestä pesästä, jonka muodostan Tyypin kanssa syntymän jälkeen. Vasta sen jälkeen mietin, minkä pesästä on kyse. Harhailin pitkään, kunnes muistin hyvän ystävän kanssa syntyneen haahka ja pingviini -roolijaon. Haahka ei kuulosta kauniilta eläimeltä, mutta todellisuudessa se on aika arkisen nätti saariston sorsalintu. Wikipedia-artikelin kuvaus haahkan pesästä: "Pesä voi olla aivan avoimesti heinikossa tai kanervikossa, mutta usein se on piilossa katajatiheikössä" ratkaisi ulkoasun - kanervikkoiset kankaat ovat osa sielunmaisemaani. Erityisesti ihastuin myös haahkan ääneen, joka sopii hyvin kuvaamaan tätä yllätysraskautta: "Haahkan ääni on päivittelevä "o-hhoh"".
Kohdussa kovasti kehittyvä alkio on saanut ajatuksissani ja kirjoituksissani nimen Tyyppi. Ei tekonimeä kai voi valita, ne vaan tulevat jostakin. Tästä lähtien ajattelin kutsua blogissa Tyypin isää Untamoksi, kun hän kuitenkin tässä osahenkilönä pyörii väistämättä, ja koska Untamo muistuttaa hänen oikeaa nimeään suunnilleen yhtä paljon kuin Marjukka minun - eli ei ollenkaan. Ennenkaikkea tietysti kunnianosoituksena Tohtori Sykerössä seikkailevalle Untamo-kamelille - hieno sivuhenkilö hänkin.
Muutoin tästä taitaa tulla aika huono äitiysblogi. En oikein harrasta sellaisia blogeissa trendikkäitä juttuja kuten käsitöitä, skräppäämistä, sisustamista tai shoppailua. Ruuanlaitosta sentään tykkään, mutta mitään marenkikakkuja en taiteile, ja liikunnan harrastamisessa ei ole mitään kovin hehkeää kerrottavaa. Jonkin sortin ekohippi olen, mutta elämäntapavouhotusta en siitä asiasta enää osaa pitää, ja aika paljon tulee tehtyä ekologisesti kestämättömiäkin valintoja. Ylipäätään minulla ei ole täydellistä elämää, en tiedä asioita paremmin kuin muut, vaikka olenkin toki oikeassa keskimääräistä useammin, ja saatan tehdä jopa virheitä ja ajatella rumia ajatuksia. Ehkäpä siis keskityn kirjoittamaan juurikin raskaudesta ja omista kokemuksistani, kertoen vain yhden tarinan muiden joukkoon, yhden mahdollisen tavan selvitä elämästä.
Masennus ja tunteiden hyväksyminen
Maanantaina satoi ensilumi. En voi olla ajattelematta, että tämä on oikeastaan Tyypin ensimmäinen joulu.
Maanantaina kävin myös psykkarin eli terapeuttini luona. Puhuttiin raskausuutisesta ja sen herättämistä tunteista, tietenkin. Tavallaan on onni, että minulla on tämä hoitosuhde jo valmiina, ihan oma ammattilaistuki. Säästyy neuvolapsykologin ajat sitten muille, ja pääsen käsittelemään pelottavat tunnemyräkät heti niiden ilmaantuessa. Kuulemma raskaus laittaa usein tarkastelemaan omaa lapsuuttaan ja vanhempiaan uudella, kipeälläkin tavalla. Minulla se prosessi on jo hyvässä alussa, lapsuuden syvissä vesissä on uitu, eivätkä sieltä nousevat kipeät asiat enää satu samalla tavoin, auttavat vain ymmärtämään nykyistä minua paremmin. Se on varmasti hyväksi Tyypillekin, että äiti on jo valmiiksi suht selvillä omista epätasapainoisuuksistaan ja käyttytymismalleistaan.
Minulla masennuksen taustatekijöinä on tiettyjä käyttäytymis- ja tunneilmaisun malleja, jotka pitkälle vietyinä ovat ajaneet uupumiseen ja ahdistuneisuuteen. Toki nykytiedon valossa myös synnynäisellä alttiudella ja temperamentilla on vaikutusta. Masennus syntyy oman alttiuden ja ympäristön yhteisvaikutuksesta, yksinään kumpikaan ei riitä.
Iso osa minua on "yksinäinen lapsi", vanhempien läsnäoloa, huomiota ja syliä kaipaava pieni Marjukka. Varmaan meissä kaikissa asuu samanlainen pieni turvaa kaipaava olento, minussa yksinäinen lapsi on vaan päässyt vähän dominoimaan hommia. Haen muiden ihmisten hyväksyntää, ja koen että saan sitä vain olemalla hyvä, kiltti ja rauhallinen, tasapainoinen. En osaa kovin hyvin tunnistaa omia tarpeitani - olen liian vaativa itseäni kohtaan, kun taas muille sallin kaiken. Koen, että muut ihmiset saavat kohdella minua miten haluavat, minun pitää vain yrittää ansaita hyvä kohtelu ja huomio. Tähän liittyy negatiivisten tunteiden ilmaisun vaikeus: en osaa suuttua, koen että jos olen vihainen tai surullinen, en voi kelvata kellekään. Aivan kuin niitä tunteita ei saisi olla olemassa. Puhumattakaan, että osaisin sitten ilmaista sellaista ulospäin. Tämä johtuu pitkälti kotoa opitusta mallista, varsinkin isäsuhteesta. Pyrin miellyttämään muita ihmisiä samalla tavalla kuin isääni: olemalla reipas, itsenäinen, vahva ja tasapainoinen - kiukuttelu ja suru ovat kiellettyjä, niiden kanssa en kelpaa vaan olen arvoton.
Tottakai tunnistan nämä asenteet vähän vinksahtaneiksi. Vaikka lempeys, rauhallisuus ja hoivaavuus sinänsä ovat hyviä piirteitä, liikaa dominoidessaan ne vievät martyyyriuteen, työuupumukseen tai masennukseen. Kun tarpeeksi pitkään laiminlyö omia tarpeitaan, ennen pitkää vieraantuu omasta elämästään ja itsestään. Pahimmassa vaiheessa koin kuin vain leikkisin tätä jonkun muun leikkielämää.
Ensimmäinen raskauteen liittyvä pelkoitkukin liittyi juuri tähän. Yksinäinen lapsi minussa pelkää jäävänsä yksin ja tulevansa hylätyksi. Kyllä minä uskon että vauva pärjää, toki minä jaksan sitä hoitaa, ja jos en jaksa niin sille kyllä löytyy hoitajia ja sylejä yllin kyllin. Mutta kuka hoitaisi Marjukkaa, ottaisi syliin ja silittäisi päätä silloin kun olen hukassa?
Asiaa ei tietenkään yhtään helpota se, että minun on kovin vaikea myöntää kellekään tarvitsevani apua, läheisyyttä tai turvaa - eihän minun ole oikeutta sellaista huolenpitoa keltään vaatia. Sitäpaitsi heikkoina hetkinä koen olevani huono ja kelvoton, haluan vain mennä piiloon, enkä osaa turvautua kehenkään. Siitä pitäisi nyt opetella pois, niin kuin muistakin vinksahtaneista malleista. Mutta se on pitkä tie, hermoradat ovat automatisoituneet niin että reaktiot eri tilanteissa ovat lähes tiedostamattomia. Nyt olen kuitenkin jo niin pitkällä, että ymmärrän toimivani näin, itse itseäni vastaan, ja välillä jopa huomaan tilanteita, joissa pitäisi toimia toisin. Se on jo monta askelta eteenpäin pitkällä paranemisen polulla.
Hormonien ansioksi luetakoon se, että olen nyt kolmena iltana tirautellut yksinjäämis-itkuja. Sunnuntaina kävin itkemässä jopa ravintolan vessassa ja bussimatka kotiin meni hysteerisesti nyyhkiessä. Tavallaan helpottaa kuitenkin nähdä ne samat ajatusmallit siellä takana, tämä on minun peruspelkoni, yksi muunnelma samasta pelosta, joka on ihan tuttu ja samalla aika perätön. Lisäksi viimeöinen keskustelu Tyypin isän kanssa toi helpotusta: "En minä sinua yksin jätä" sanoi hän, ja saimme olla toistemme sylissä, hakea turvaa tähän kaaokseen.
Lapsen kanssa haluaisin kiinnittää erikseen huomiota siihen, että kaikki tunteet ovat sallittuja, tunteita saa olla ja niitä saa ilmaista, se ei tee ihmisestä huonoa tai arvotonta. Kunpa osaisin välittää lapselle sellaisen kuvan, että hän on arvokas omana itsenään, silloinkin kun tuntuu pahalta ja vaikealta. Toisena asiana haluaisin olla läsnä niin, että lapselle muodostuisi perususkomus siitä, että hänen tarpeensa ja kiinnostuksen kohteensa ovat tärkeitä. Kolmantena, haluan välittää lapselle kokemuksen siitä, että aikuiset pitävät asioista huolta, hän saa olla lapsi. Lapsen ei tarvitse päättää kaikesta eikä kantaa vastuuta, eihän hänellä ole siihen vielä kapasiteettia. Se tarkoittaa tietynlaisia rajoja: vaikka lapsi saa tutkia, mennä ja päättääkin omista asioistaan, on aina aikuinen läsnä joka pitää homman koossa ja johon voi turvata. Lapsella tulee olla rajat, jottei hänen itse tarvitse asettaa niitä itselleen. Siitä tulee kipeäksi.
Maanantaina kävin myös psykkarin eli terapeuttini luona. Puhuttiin raskausuutisesta ja sen herättämistä tunteista, tietenkin. Tavallaan on onni, että minulla on tämä hoitosuhde jo valmiina, ihan oma ammattilaistuki. Säästyy neuvolapsykologin ajat sitten muille, ja pääsen käsittelemään pelottavat tunnemyräkät heti niiden ilmaantuessa. Kuulemma raskaus laittaa usein tarkastelemaan omaa lapsuuttaan ja vanhempiaan uudella, kipeälläkin tavalla. Minulla se prosessi on jo hyvässä alussa, lapsuuden syvissä vesissä on uitu, eivätkä sieltä nousevat kipeät asiat enää satu samalla tavoin, auttavat vain ymmärtämään nykyistä minua paremmin. Se on varmasti hyväksi Tyypillekin, että äiti on jo valmiiksi suht selvillä omista epätasapainoisuuksistaan ja käyttytymismalleistaan.
Minulla masennuksen taustatekijöinä on tiettyjä käyttäytymis- ja tunneilmaisun malleja, jotka pitkälle vietyinä ovat ajaneet uupumiseen ja ahdistuneisuuteen. Toki nykytiedon valossa myös synnynäisellä alttiudella ja temperamentilla on vaikutusta. Masennus syntyy oman alttiuden ja ympäristön yhteisvaikutuksesta, yksinään kumpikaan ei riitä.
Iso osa minua on "yksinäinen lapsi", vanhempien läsnäoloa, huomiota ja syliä kaipaava pieni Marjukka. Varmaan meissä kaikissa asuu samanlainen pieni turvaa kaipaava olento, minussa yksinäinen lapsi on vaan päässyt vähän dominoimaan hommia. Haen muiden ihmisten hyväksyntää, ja koen että saan sitä vain olemalla hyvä, kiltti ja rauhallinen, tasapainoinen. En osaa kovin hyvin tunnistaa omia tarpeitani - olen liian vaativa itseäni kohtaan, kun taas muille sallin kaiken. Koen, että muut ihmiset saavat kohdella minua miten haluavat, minun pitää vain yrittää ansaita hyvä kohtelu ja huomio. Tähän liittyy negatiivisten tunteiden ilmaisun vaikeus: en osaa suuttua, koen että jos olen vihainen tai surullinen, en voi kelvata kellekään. Aivan kuin niitä tunteita ei saisi olla olemassa. Puhumattakaan, että osaisin sitten ilmaista sellaista ulospäin. Tämä johtuu pitkälti kotoa opitusta mallista, varsinkin isäsuhteesta. Pyrin miellyttämään muita ihmisiä samalla tavalla kuin isääni: olemalla reipas, itsenäinen, vahva ja tasapainoinen - kiukuttelu ja suru ovat kiellettyjä, niiden kanssa en kelpaa vaan olen arvoton.
Tottakai tunnistan nämä asenteet vähän vinksahtaneiksi. Vaikka lempeys, rauhallisuus ja hoivaavuus sinänsä ovat hyviä piirteitä, liikaa dominoidessaan ne vievät martyyyriuteen, työuupumukseen tai masennukseen. Kun tarpeeksi pitkään laiminlyö omia tarpeitaan, ennen pitkää vieraantuu omasta elämästään ja itsestään. Pahimmassa vaiheessa koin kuin vain leikkisin tätä jonkun muun leikkielämää.
Ensimmäinen raskauteen liittyvä pelkoitkukin liittyi juuri tähän. Yksinäinen lapsi minussa pelkää jäävänsä yksin ja tulevansa hylätyksi. Kyllä minä uskon että vauva pärjää, toki minä jaksan sitä hoitaa, ja jos en jaksa niin sille kyllä löytyy hoitajia ja sylejä yllin kyllin. Mutta kuka hoitaisi Marjukkaa, ottaisi syliin ja silittäisi päätä silloin kun olen hukassa?
Asiaa ei tietenkään yhtään helpota se, että minun on kovin vaikea myöntää kellekään tarvitsevani apua, läheisyyttä tai turvaa - eihän minun ole oikeutta sellaista huolenpitoa keltään vaatia. Sitäpaitsi heikkoina hetkinä koen olevani huono ja kelvoton, haluan vain mennä piiloon, enkä osaa turvautua kehenkään. Siitä pitäisi nyt opetella pois, niin kuin muistakin vinksahtaneista malleista. Mutta se on pitkä tie, hermoradat ovat automatisoituneet niin että reaktiot eri tilanteissa ovat lähes tiedostamattomia. Nyt olen kuitenkin jo niin pitkällä, että ymmärrän toimivani näin, itse itseäni vastaan, ja välillä jopa huomaan tilanteita, joissa pitäisi toimia toisin. Se on jo monta askelta eteenpäin pitkällä paranemisen polulla.
Hormonien ansioksi luetakoon se, että olen nyt kolmena iltana tirautellut yksinjäämis-itkuja. Sunnuntaina kävin itkemässä jopa ravintolan vessassa ja bussimatka kotiin meni hysteerisesti nyyhkiessä. Tavallaan helpottaa kuitenkin nähdä ne samat ajatusmallit siellä takana, tämä on minun peruspelkoni, yksi muunnelma samasta pelosta, joka on ihan tuttu ja samalla aika perätön. Lisäksi viimeöinen keskustelu Tyypin isän kanssa toi helpotusta: "En minä sinua yksin jätä" sanoi hän, ja saimme olla toistemme sylissä, hakea turvaa tähän kaaokseen.
Lapsen kanssa haluaisin kiinnittää erikseen huomiota siihen, että kaikki tunteet ovat sallittuja, tunteita saa olla ja niitä saa ilmaista, se ei tee ihmisestä huonoa tai arvotonta. Kunpa osaisin välittää lapselle sellaisen kuvan, että hän on arvokas omana itsenään, silloinkin kun tuntuu pahalta ja vaikealta. Toisena asiana haluaisin olla läsnä niin, että lapselle muodostuisi perususkomus siitä, että hänen tarpeensa ja kiinnostuksen kohteensa ovat tärkeitä. Kolmantena, haluan välittää lapselle kokemuksen siitä, että aikuiset pitävät asioista huolta, hän saa olla lapsi. Lapsen ei tarvitse päättää kaikesta eikä kantaa vastuuta, eihän hänellä ole siihen vielä kapasiteettia. Se tarkoittaa tietynlaisia rajoja: vaikka lapsi saa tutkia, mennä ja päättääkin omista asioistaan, on aina aikuinen läsnä joka pitää homman koossa ja johon voi turvata. Lapsella tulee olla rajat, jottei hänen itse tarvitse asettaa niitä itselleen. Siitä tulee kipeäksi.
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
Ja kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu
Aiemmin suhtauduin vähän skeptisesti raskausoireisiin, ruokahimoihin ja muihin. Eihän niitä nyt kaikille tule, höyrähtäneiden liioittelua. Voi kuule tyttö - nyt olo on suoraan kuin raskauden opaskirjasta. Homma on vasta aluillaan, oli viikko nyt sitten viisi tai mikälie (olisi jo se ultra!), mutta kaikkea löytyy.
Rinnat ovat uskomattoman kipeät, sellainen pieni vihlonta liikuessa nyt vielä menisi, mutta kun särkee ihan paikallaan ollessaankin, ja tuntuu että ne paisuvat kuin pitäisi ruokkia puoli valtakuntaa jo ensi viikolla. Myös kohtua nippailee, kuin kuukautiskipuja enteillen, mutta se on vain ajoittaista ja tavallaan ihan kivaa. Kai siellä jotain tapahtuu!
Väsymys ja mielialat aaltoilevat. Minähän nukkuisin muutenkin 10-12 tuntia yössä, mutta nyt väsymys on erilaista, jotenkin kokonaisvaltaisesti tipauttavaa, niin että alkuillasta päiväunet on melkein pakolliset. Eilinen päivä tuntui hyvin tutulta, juuri siltä kuin tavallisesti pitkäksi venyyneen baari-illan ja lyhyen yön jälkeen. Väsytti, kuvotti ja tympi. Tänään olen sentään selvinnyt pitkälti ilman pahoinvointia, koittaen syödä tasaisesti, ja olokin on ollut virkeämpi. Ulkoilu auttaa selvästi, kunhan ei liiku liian rajusti ja muistaa tankata heti sen jälkeen.
Ruuan kanssa meininki menee ihan älyttömäksi. Mieli tekee lähinnä joko suolaisia tai raikkaita asioita. Kuitenkin se, mikä eilen oli maailman parasta, voi tänään aiheuttaa silkkaa kuvotusta. Perjantaina himoitsin homejuustoa (kylläkyllä, pastöroidusta maidosta), mutta kun koitin eilen ostaa sitä kaupasta lisää, en pystynyt ottamaan edes pakettia käteeni, ja kotimatkalla kaupasta piti pysähtyä hengittämään ja nielemään kuvotusta. Niinpä täytän jääkaappia potentiaalisilla elintarvikkeilla, joita saattaisi tehdä mieli. Tällä hetkellä ykköstä on appelsiini- ja karpalomehu sekä riisikakut. Myös vegesalami, johon sorruin eilen Ruohonjuuressa, on tehnyt kauppansa leivänpäällysteenä, sopivan suolaista ja makuisaa. Lanttulaatikkoa voisin syödä koko ajan - ainakin vielä tänään.
Pahaksi onnekseni olen allerginen suurimmalle osalle hedelmistä, ja entinen vakiovälipalani banaani on täysin syötäväksikelpaamatonta. Sitruksia voisin syödä vaikka kuinka paljon, mutta sitten saapuu ystävämme närästys, joka pienenä poltteena kutittelee vähän väliä ylävatsaa. Kahvia menee vielä, mutta nyt sekin tuntuu närästävän. Päätin rajoittaa juomisen kahteen mukiin päivässä, aamulla ja iltapäiväruuan jälkeen, mutta tänään jäi yhteen. Rooibokseen on kai siirtyminen.
Ei se sitten tainnutkaan olla raskaana olevien hörhöjen liioittelua. Ja kuulemma keskimäärin tämä vain pahenee viikoilla 8-11. Mahtavaa. Tule jo energinen ja hehkeä keskiraskaus?
Rinnat ovat uskomattoman kipeät, sellainen pieni vihlonta liikuessa nyt vielä menisi, mutta kun särkee ihan paikallaan ollessaankin, ja tuntuu että ne paisuvat kuin pitäisi ruokkia puoli valtakuntaa jo ensi viikolla. Myös kohtua nippailee, kuin kuukautiskipuja enteillen, mutta se on vain ajoittaista ja tavallaan ihan kivaa. Kai siellä jotain tapahtuu!
Väsymys ja mielialat aaltoilevat. Minähän nukkuisin muutenkin 10-12 tuntia yössä, mutta nyt väsymys on erilaista, jotenkin kokonaisvaltaisesti tipauttavaa, niin että alkuillasta päiväunet on melkein pakolliset. Eilinen päivä tuntui hyvin tutulta, juuri siltä kuin tavallisesti pitkäksi venyyneen baari-illan ja lyhyen yön jälkeen. Väsytti, kuvotti ja tympi. Tänään olen sentään selvinnyt pitkälti ilman pahoinvointia, koittaen syödä tasaisesti, ja olokin on ollut virkeämpi. Ulkoilu auttaa selvästi, kunhan ei liiku liian rajusti ja muistaa tankata heti sen jälkeen.
Ruuan kanssa meininki menee ihan älyttömäksi. Mieli tekee lähinnä joko suolaisia tai raikkaita asioita. Kuitenkin se, mikä eilen oli maailman parasta, voi tänään aiheuttaa silkkaa kuvotusta. Perjantaina himoitsin homejuustoa (kylläkyllä, pastöroidusta maidosta), mutta kun koitin eilen ostaa sitä kaupasta lisää, en pystynyt ottamaan edes pakettia käteeni, ja kotimatkalla kaupasta piti pysähtyä hengittämään ja nielemään kuvotusta. Niinpä täytän jääkaappia potentiaalisilla elintarvikkeilla, joita saattaisi tehdä mieli. Tällä hetkellä ykköstä on appelsiini- ja karpalomehu sekä riisikakut. Myös vegesalami, johon sorruin eilen Ruohonjuuressa, on tehnyt kauppansa leivänpäällysteenä, sopivan suolaista ja makuisaa. Lanttulaatikkoa voisin syödä koko ajan - ainakin vielä tänään.
Pahaksi onnekseni olen allerginen suurimmalle osalle hedelmistä, ja entinen vakiovälipalani banaani on täysin syötäväksikelpaamatonta. Sitruksia voisin syödä vaikka kuinka paljon, mutta sitten saapuu ystävämme närästys, joka pienenä poltteena kutittelee vähän väliä ylävatsaa. Kahvia menee vielä, mutta nyt sekin tuntuu närästävän. Päätin rajoittaa juomisen kahteen mukiin päivässä, aamulla ja iltapäiväruuan jälkeen, mutta tänään jäi yhteen. Rooibokseen on kai siirtyminen.
Ei se sitten tainnutkaan olla raskaana olevien hörhöjen liioittelua. Ja kuulemma keskimäärin tämä vain pahenee viikoilla 8-11. Mahtavaa. Tule jo energinen ja hehkeä keskiraskaus?
Tuhat ja yksi kysymystä
Yllätysraskauden alku tuo mieleen loputtomasti kysymyksiä, pelkoja ja hölmistynyttä pohdintaa, lakonista huumoria unohtamatta. Ajatukset surraavat aiheen ympärillä lähes jatkuvasti. Hesarin sunnuntailiitteen kykenin juuri lukemaan, tenttikirjaa en tohdi edes avata. Koiran kanssa metsälenkillä mieli saa hetken hengähtää, ajatusvirta ei lakkaa mutta hidastuu. Tässä esimerkkejä ajatuskuluista.
Käytännölliset seikat:
Täytyy taas muuttaa, että kämppikset saavat nukuttua. Mihinhän päin kaupunkia, tyhmää jos neuvola vaihtuu kesken kaiken?
Mitä vauvalle pitää hankkia? Keneltä kaikilta voisin kysyä tavaroita käytettynä? Halutaanko vaunuihin kova vai pehmeä kantokoppa?
Eipä tarvitse hakea kesäksi töitä ja huolehtia toimeentulosta. Ehdin opiskella sopivasti koko kevätlukukauden. Oliko tässä kaupungissa kuntalisää?
Mikähän kestovaippatyyli meille sopii parhaiten?
Keväälle suunniteltu Pariisin matka kai sitten peruuntuu, kun tuskin voin enää toukokuussa lentää.
Nyt on viimeistään hankittava piano!
Festarikesästä ei taidakaan tulla ihan sellaista kuin kuvittelin, mahan kanssa ei voi mennä eturiviin pogoamaan. Voiko viimeisillään kuitenkin mennä vielä keikalle, vai sattuuko vauvan korviin?
Täytyy perehtyä huoltajuusjuttuihin jossain vaiheessa.
Pitääköhän ottaa lapsivakuutus kun se on kuitenkin näillä geeneillä moniallergikko?
Ihmissuhteet:
Milloin kerron vanhemmille?
Miten selittää kavereille yhtäkkiä alkanut tipaton kausi uskottavasti?
Apua, lapsen isänkin puolelta tulee sitten isovanhemmat, niihinkin pitää luoda ihmissuhteita.
Ystävä- ja tuttavapiirin ilmeet, kun he saavat kuulla raskaudesta, tämä tulee niin hämmentämään porukkaa!
Pelot:
Uskaltaako ajatukseen lapsesta kiintyä, jos tyyppi meneekin kesken?
En minä ole valmis näin isoihin muutoksiin. Entä jos muutun ihmisenä niin, etten enää pidä samoista asioista kuin ennen, muutun tylsäksi?
En minä halua vielä luopua tästä elämänvaiheesta, minun piti olla vielä monta vuotta nuori ja kiinteä ja vapaa ja hölmö. Entä jos kukaan ei enää ole kiinnostunut minusta lapsen jälkeen?
Entä jos tyyppin kehitys on häiriintynyt kun join raskauden alkuvaiheessa, kun en vielä tiennyt, silloin kun hermoston kehitys on kaikkein kriittisintä?
Entä jos siellä onkin kaksoset, miten ikinä pärjäisin kahden lapsen kanssa?
Entä jos lapsi on vammainen, enkä pärjääkään, tai en rakasta sitä?
Toivottavasti lapselle ei ole ollut lääkityksestä kehityksellistä haittaa, ja saadaan ajettua lääkitys alas niin ettei tulisi syntyessä viekkareita.
Entä jos vauva on allerginen kissoille?
Lakoniset toteamukset:
Ainakin meillä on toimivat lisääntymiselimet!
Eipä tarvitse vähään aikaan huolehtia ehkäisystä!
Nyt voin toimia kaveriporukan muistina kun ollaan sekoilemassa, ja pahoinvointikin on ennallaan.
Täytyy ottaa ilo irti seksistä niin kauan kuin paikat on vielä kunnossa.
Pääsen jonojen ohi hammaslääkäriin!
Hölmöt haaveet ja mielikuvat:
Sitten elän tuhisevan käärön kanssa kantoliinasymbioosissa ensimmäiset kuukaudet, voi kuinka keho onkin sitä jo odottanut, saada kantaa elämää ja pitää omaa lasta rinnalla.
Mikähän sen nimeksi tulee? (Jallu-Kola, Jekku ja Mari-Pilvi mainittu)
Sille saattaa tulla punaiset hiukset!
Olen aina ajatellut että ensimmäinen lapsi olisi poika, mutta juuri nyt tyyppi tuntuu kyllä tytöltä (vaikka eihän sillä mitään sukupuolielimiä vielä ole, mutta kromosomit kuitenkin).
Siitä tulee kyllä älykäs lapsi!
Tyypistä tulee myös kulinaristi, niitä lapsia jotka vaativat kolmevuotiaana pastan sekaan parmesanraastetta.
Mitähän lauluja minä laulaisin sille, joko voi alkaa laulamaan ja soittamaan musiikkia, vaikkei se vielä pariin kuukauteen kuule.
Mitähän soitinsa tyyppi alkaa sitten isona soittamaan, menisikö ensin vaikka pianotunneille ja sitten vaihtaisi selloon. Orkesterisoitin ainakin pitää olla.
Mitähän muuta se harrastaisi, sirkus ainakin olisi kiva. Isä ehdotti kamppailulajeja ja jalkapalloa. Voimistelukin voisi käydä, mutta ehkä ennemmin akrobatia. Jääkiekkoa ei ainakaan.
Meille saa sitten hankkia pelkästään hyviä leluja, ja järjestelen kotiin erilaisia leikkikokonaisuuksia, ja sellaiset isot väriliidut pitää ainakin hankkia.
Kuulostaako tutulta? :)
Käytännölliset seikat:
Täytyy taas muuttaa, että kämppikset saavat nukuttua. Mihinhän päin kaupunkia, tyhmää jos neuvola vaihtuu kesken kaiken?
Mitä vauvalle pitää hankkia? Keneltä kaikilta voisin kysyä tavaroita käytettynä? Halutaanko vaunuihin kova vai pehmeä kantokoppa?
Eipä tarvitse hakea kesäksi töitä ja huolehtia toimeentulosta. Ehdin opiskella sopivasti koko kevätlukukauden. Oliko tässä kaupungissa kuntalisää?
Mikähän kestovaippatyyli meille sopii parhaiten?
Keväälle suunniteltu Pariisin matka kai sitten peruuntuu, kun tuskin voin enää toukokuussa lentää.
Nyt on viimeistään hankittava piano!
Festarikesästä ei taidakaan tulla ihan sellaista kuin kuvittelin, mahan kanssa ei voi mennä eturiviin pogoamaan. Voiko viimeisillään kuitenkin mennä vielä keikalle, vai sattuuko vauvan korviin?
Täytyy perehtyä huoltajuusjuttuihin jossain vaiheessa.
Pitääköhän ottaa lapsivakuutus kun se on kuitenkin näillä geeneillä moniallergikko?
Ihmissuhteet:
Milloin kerron vanhemmille?
Miten selittää kavereille yhtäkkiä alkanut tipaton kausi uskottavasti?
Apua, lapsen isänkin puolelta tulee sitten isovanhemmat, niihinkin pitää luoda ihmissuhteita.
Ystävä- ja tuttavapiirin ilmeet, kun he saavat kuulla raskaudesta, tämä tulee niin hämmentämään porukkaa!
Pelot:
Uskaltaako ajatukseen lapsesta kiintyä, jos tyyppi meneekin kesken?
En minä ole valmis näin isoihin muutoksiin. Entä jos muutun ihmisenä niin, etten enää pidä samoista asioista kuin ennen, muutun tylsäksi?
En minä halua vielä luopua tästä elämänvaiheesta, minun piti olla vielä monta vuotta nuori ja kiinteä ja vapaa ja hölmö. Entä jos kukaan ei enää ole kiinnostunut minusta lapsen jälkeen?
Entä jos tyyppin kehitys on häiriintynyt kun join raskauden alkuvaiheessa, kun en vielä tiennyt, silloin kun hermoston kehitys on kaikkein kriittisintä?
Entä jos siellä onkin kaksoset, miten ikinä pärjäisin kahden lapsen kanssa?
Entä jos lapsi on vammainen, enkä pärjääkään, tai en rakasta sitä?
Toivottavasti lapselle ei ole ollut lääkityksestä kehityksellistä haittaa, ja saadaan ajettua lääkitys alas niin ettei tulisi syntyessä viekkareita.
Entä jos vauva on allerginen kissoille?
Lakoniset toteamukset:
Ainakin meillä on toimivat lisääntymiselimet!
Eipä tarvitse vähään aikaan huolehtia ehkäisystä!
Nyt voin toimia kaveriporukan muistina kun ollaan sekoilemassa, ja pahoinvointikin on ennallaan.
Täytyy ottaa ilo irti seksistä niin kauan kuin paikat on vielä kunnossa.
Pääsen jonojen ohi hammaslääkäriin!
Hölmöt haaveet ja mielikuvat:
Sitten elän tuhisevan käärön kanssa kantoliinasymbioosissa ensimmäiset kuukaudet, voi kuinka keho onkin sitä jo odottanut, saada kantaa elämää ja pitää omaa lasta rinnalla.
Mikähän sen nimeksi tulee? (Jallu-Kola, Jekku ja Mari-Pilvi mainittu)
Sille saattaa tulla punaiset hiukset!
Olen aina ajatellut että ensimmäinen lapsi olisi poika, mutta juuri nyt tyyppi tuntuu kyllä tytöltä (vaikka eihän sillä mitään sukupuolielimiä vielä ole, mutta kromosomit kuitenkin).
Siitä tulee kyllä älykäs lapsi!
Tyypistä tulee myös kulinaristi, niitä lapsia jotka vaativat kolmevuotiaana pastan sekaan parmesanraastetta.
Mitähän lauluja minä laulaisin sille, joko voi alkaa laulamaan ja soittamaan musiikkia, vaikkei se vielä pariin kuukauteen kuule.
Mitähän soitinsa tyyppi alkaa sitten isona soittamaan, menisikö ensin vaikka pianotunneille ja sitten vaihtaisi selloon. Orkesterisoitin ainakin pitää olla.
Mitähän muuta se harrastaisi, sirkus ainakin olisi kiva. Isä ehdotti kamppailulajeja ja jalkapalloa. Voimistelukin voisi käydä, mutta ehkä ennemmin akrobatia. Jääkiekkoa ei ainakaan.
Meille saa sitten hankkia pelkästään hyviä leluja, ja järjestelen kotiin erilaisia leikkikokonaisuuksia, ja sellaiset isot väriliidut pitää ainakin hankkia.
Kuulostaako tutulta? :)
Miten tänne on tultu?
Syvemmän lukijasuhteen luomiseksi ja uteliaisuudennälän tyydyttämiseksi, kirjoitan hiukan itseni ja tämän raskauden taustoista. Homma ei tainnut nimittäin mennä ihan perinteisen malllin mukaan. Tarkoitus on pitää blogi anonyyminä, vaikka joitakin "oikean elämän" ihmisiä tätä tuleekin lukemaan. Jos, arvon lukija, tunnistat minut tämän tai myöhempien tekstien myötä, toivon, että pidät sen meidän välisenä asiana. Ilahdun myös, jos ilmiannat itsesi vaikkapa sähköpostilla, että tunnistus olisi molemminpuolista.
Olen 22-vuotias tyttö, nainen tai täti, tarpeen mukaan mikä milloinkin. Kasvoin tavallisessa keskiluokkaisessa perheessä pienellä paikkakunnalla, ja vaikka rahaa ei aina ollut runsaasti, kotoa perin vahvan sivistyspääoman. Koulussa olin kiitettävän oppilas, vaikka teini-ikäisenä kyseenalaistinkin vahvasti vallitsevaa ympäristöä ja sen valintoja. Muutin paremman lukion ja laajemman ilmapiirin perässä omilleni suurempaan kaupunkiin jo 16-vuotiaana. Välit perheeseen ja lähisukuun ovat silti, tai juuri siksi, säilyneet lämpiminä.
Lukion lopulla sairastuin masennukseen, jonka kanssa olen elänyt viimeiset neljä vuotta, enemmän ja vähemmän oireillen. Alkuun hoitoketju oli rikkonainen, ja kunnollista apua sainkin vasta viime keväänä syvimmän kuilun läpi kulkemalla. Kiitos päiväsairaalan aloin pikkuhiljaa ymmärtää masennusta sairautena, ja ottaa pieniä askelia kohti valoa ja parempaa vointia. Tällä hetkellä käyn kerran viikossa kognitiivisessa psykoterapiassa, ja nyt neljän kuukauden jälkeen jotakin alkaa jo avautua. En siis ole hullu, eikä masennukseni näy päälle päin. Huonoina kausina olen vain loputtoman väsynyt ja itseeni käpertynyt - passiivisen itsetuhoinen voisi ehkä sanoa. Nyt olen onneksi ollut vahvasti toipumaan päin ja olen löytänyt uskoa elämiseen, vaikka töitä tämä prosessi vielä vaatii, enkä ole yhtä tehokas ajankäytössäni ja arkitoimissani kuin ns. terveet ihmiset. Tulen varmasti kirjoittamaan mielenterveyden suhteesta raskauteen ja lapsen saamiseen, sekä yhteiskunnan ja ihmisten suhtautumiseen masennuspotilaasta äitinä.
Samoihin aikoihin, lukion lopulla, aloin seurustella ihanan pojan kanssa, ja kihlojen kautta päädyimme naimisiin asti. Nuoruus uskoi tulevaan, ja kieltäytyi näkemästä hälytysmerkkejä, jotka kertoivat ettei suhteessa ole kaikki hyvin. Lopulta koin olevani hirveän yksin, vastuussa yksin koko parisuhteesta ja sen toiminnasta, ilman rakkautta ja tarpeisiini vastaamista. Emotionaalinen etäisyys ja puutteellinen keskusteluyhteys, muiden kuormittavien tekijöiden lisäksi - ei ihme etten ollut onnellinen. Erosimme viime kesänä, suhteellisen sopuisasti, ja surusta huolimatta koin lähinnä helpotusta. Olin vapaa, sain elää itselleni, opetella kuuntelemaan omia tarpeitani. Maailma oli täynnä aurinkoa ja minä sain huomiota ja kelpasin, nautin ihmisten seurasta toisin kuin moneen vuoteen.
Tämäkin varmaan aiheuttaa närkästystä osassa lukijoita - mennä nyt naimisiin nuorena ja hölmönä ja sitten erota eikä edes ymmärtää katua sitä että on pilannut elämänsä - tai jotakin sinnepäin. Mutta en minä kadu valintojani, ne on tehty niissä olosuhteissa ja silloisella käsityskyvyllä, ne olivat silloin oikeita. Eikä se parisuhde huono ollut, vaikka päätyikin eroon. Tottakai minä suren, mutta lähinnä sen lapsenunelman katoamista. Elämä on näyttänyt, ettei se mene niinkuin sen piti, ei se ikinä mene niin kuin sen on suunnitellut. En enää usko parisuhteeseen ja ydinperheeseen sellaisena itsestäänselvänä onnenkuplana, jona sitä markkinoidaan. Pikemminkin päinvastoin, mutta nämä ovat hankalia asioita nämä.
Sitten yhtäkkiä vapautunut minä, jonka pitä juuri nyt elää vakiintumatonta elämää ja nauttia elämän harkitsemattomuudesta, tulen raskaaksi. No, asiat toki liittyvät toisiinsa: vapautunut seksuaalisuus ja päihteiden käyttö esimerkiksi saattavat johtaa halun sokaisemiin hölmöilyihin. En minä silti täysin harkitsematon ole ollut, kaivannut vain turvallista syliä ja upeaa seksiä, ja kävi niin että yhden ystäväpoikani kanssa päädyimme tukemaan toisiamme niin sanottuun friends with benefits -suhteeseen.
Tämän piti olla yksinkertainen parityö, mutta nyt tiimiimme on ujuttautunut kolmaskin jäsen, ja minkäs sille sitten teet. Ei abortti tuntunut oikein edes vaihtoehdolta, tunnetasolla lapsen pitäminen on ainoa ratkaisu nyt, ja tunteellahan nämä ratkaisut on tehtävä - ei näin ison asian käsittelyyn pelkkä järki riitä.
Asiat eivät kuitenkaan ole aivan hullusti. Minulla on opiskelupaikka kasvatusalalta ja isäehdokkaalla työpaikka. Meistä ei tule paria, vaikka tykkäämmekin toisistamme, mutta meistä tulee saman lapsen vanhemmat. Uskon että tässä ajan myötä asiat selkiää ja järjestyy, jos solutyyppi nyt ylipäätään jaksaa kasvaa isoksi asti. Onhan noita äpärälapsia syntynyt maailmansivu, nuoremmille ja hölmömmillekin ihmisille, ja ihan hyvin ovat selvinneet. Huvittavaa kyllä, olin miettinytkin tätä vaihtoehtoa lisääntymisen suhteen. Tosin se piti toteuttaa vasta sitten kun olen 32 enkä löytänyt elämäni kumppania, silloin kaverinpojan siittämä lapsi olisi ollut ihan hyvä kompromissi. Tämä tuli nyt aika äkkkiä ja yllättäen.
Taitaa olla neuvolan tädille vähän selittelemistä. Vaviskoon normatiivinen ydinperheidylli ja kuva kiiltokuvaperheistä- ja vanhemmista!
Olen 22-vuotias tyttö, nainen tai täti, tarpeen mukaan mikä milloinkin. Kasvoin tavallisessa keskiluokkaisessa perheessä pienellä paikkakunnalla, ja vaikka rahaa ei aina ollut runsaasti, kotoa perin vahvan sivistyspääoman. Koulussa olin kiitettävän oppilas, vaikka teini-ikäisenä kyseenalaistinkin vahvasti vallitsevaa ympäristöä ja sen valintoja. Muutin paremman lukion ja laajemman ilmapiirin perässä omilleni suurempaan kaupunkiin jo 16-vuotiaana. Välit perheeseen ja lähisukuun ovat silti, tai juuri siksi, säilyneet lämpiminä.
Lukion lopulla sairastuin masennukseen, jonka kanssa olen elänyt viimeiset neljä vuotta, enemmän ja vähemmän oireillen. Alkuun hoitoketju oli rikkonainen, ja kunnollista apua sainkin vasta viime keväänä syvimmän kuilun läpi kulkemalla. Kiitos päiväsairaalan aloin pikkuhiljaa ymmärtää masennusta sairautena, ja ottaa pieniä askelia kohti valoa ja parempaa vointia. Tällä hetkellä käyn kerran viikossa kognitiivisessa psykoterapiassa, ja nyt neljän kuukauden jälkeen jotakin alkaa jo avautua. En siis ole hullu, eikä masennukseni näy päälle päin. Huonoina kausina olen vain loputtoman väsynyt ja itseeni käpertynyt - passiivisen itsetuhoinen voisi ehkä sanoa. Nyt olen onneksi ollut vahvasti toipumaan päin ja olen löytänyt uskoa elämiseen, vaikka töitä tämä prosessi vielä vaatii, enkä ole yhtä tehokas ajankäytössäni ja arkitoimissani kuin ns. terveet ihmiset. Tulen varmasti kirjoittamaan mielenterveyden suhteesta raskauteen ja lapsen saamiseen, sekä yhteiskunnan ja ihmisten suhtautumiseen masennuspotilaasta äitinä.
Samoihin aikoihin, lukion lopulla, aloin seurustella ihanan pojan kanssa, ja kihlojen kautta päädyimme naimisiin asti. Nuoruus uskoi tulevaan, ja kieltäytyi näkemästä hälytysmerkkejä, jotka kertoivat ettei suhteessa ole kaikki hyvin. Lopulta koin olevani hirveän yksin, vastuussa yksin koko parisuhteesta ja sen toiminnasta, ilman rakkautta ja tarpeisiini vastaamista. Emotionaalinen etäisyys ja puutteellinen keskusteluyhteys, muiden kuormittavien tekijöiden lisäksi - ei ihme etten ollut onnellinen. Erosimme viime kesänä, suhteellisen sopuisasti, ja surusta huolimatta koin lähinnä helpotusta. Olin vapaa, sain elää itselleni, opetella kuuntelemaan omia tarpeitani. Maailma oli täynnä aurinkoa ja minä sain huomiota ja kelpasin, nautin ihmisten seurasta toisin kuin moneen vuoteen.
Tämäkin varmaan aiheuttaa närkästystä osassa lukijoita - mennä nyt naimisiin nuorena ja hölmönä ja sitten erota eikä edes ymmärtää katua sitä että on pilannut elämänsä - tai jotakin sinnepäin. Mutta en minä kadu valintojani, ne on tehty niissä olosuhteissa ja silloisella käsityskyvyllä, ne olivat silloin oikeita. Eikä se parisuhde huono ollut, vaikka päätyikin eroon. Tottakai minä suren, mutta lähinnä sen lapsenunelman katoamista. Elämä on näyttänyt, ettei se mene niinkuin sen piti, ei se ikinä mene niin kuin sen on suunnitellut. En enää usko parisuhteeseen ja ydinperheeseen sellaisena itsestäänselvänä onnenkuplana, jona sitä markkinoidaan. Pikemminkin päinvastoin, mutta nämä ovat hankalia asioita nämä.
Sitten yhtäkkiä vapautunut minä, jonka pitä juuri nyt elää vakiintumatonta elämää ja nauttia elämän harkitsemattomuudesta, tulen raskaaksi. No, asiat toki liittyvät toisiinsa: vapautunut seksuaalisuus ja päihteiden käyttö esimerkiksi saattavat johtaa halun sokaisemiin hölmöilyihin. En minä silti täysin harkitsematon ole ollut, kaivannut vain turvallista syliä ja upeaa seksiä, ja kävi niin että yhden ystäväpoikani kanssa päädyimme tukemaan toisiamme niin sanottuun friends with benefits -suhteeseen.
Tämän piti olla yksinkertainen parityö, mutta nyt tiimiimme on ujuttautunut kolmaskin jäsen, ja minkäs sille sitten teet. Ei abortti tuntunut oikein edes vaihtoehdolta, tunnetasolla lapsen pitäminen on ainoa ratkaisu nyt, ja tunteellahan nämä ratkaisut on tehtävä - ei näin ison asian käsittelyyn pelkkä järki riitä.
Asiat eivät kuitenkaan ole aivan hullusti. Minulla on opiskelupaikka kasvatusalalta ja isäehdokkaalla työpaikka. Meistä ei tule paria, vaikka tykkäämmekin toisistamme, mutta meistä tulee saman lapsen vanhemmat. Uskon että tässä ajan myötä asiat selkiää ja järjestyy, jos solutyyppi nyt ylipäätään jaksaa kasvaa isoksi asti. Onhan noita äpärälapsia syntynyt maailmansivu, nuoremmille ja hölmömmillekin ihmisille, ja ihan hyvin ovat selvinneet. Huvittavaa kyllä, olin miettinytkin tätä vaihtoehtoa lisääntymisen suhteen. Tosin se piti toteuttaa vasta sitten kun olen 32 enkä löytänyt elämäni kumppania, silloin kaverinpojan siittämä lapsi olisi ollut ihan hyvä kompromissi. Tämä tuli nyt aika äkkkiä ja yllättäen.
Taitaa olla neuvolan tädille vähän selittelemistä. Vaviskoon normatiivinen ydinperheidylli ja kuva kiiltokuvaperheistä- ja vanhemmista!
Uutisia maailmalle
"Hei kuule maailma, minä olen raskaana!" tekisi mieleni huutaa. Sisälläni kasvaa uusi elämä, vaikka ulospäin sitä ei huomaa. Kannan sisälläni salaisuutta ja ihmettä: pientä ihmisenalkua, joka on päättänyt kiinnittyä elämään kysymättä lupaa keneltäkään. Ei kai sellaista voi kieltääkään, vaikkei tämä suunniteltua ollut. Elämä kulkee omia polkujaan.
Kuukautiset ovat olleet myöhässä jo hyvän tovin. Ensimmäisen raskaustestin tein kaiken varalta perjantaina marraskuun 18. viikonloppua silmällä pitäen. Se oli negatiivinen, kuten myös seuraavana perjantaina tehty uusi varmistus. Sattuuhan näitä, ajattelin, kuukautiskierto on ennenkin säikäytellyt vastaavanlaisesti, viime toukokuussa pääsin kiertopäivään 63 asti, ja muutamaan testitikkuun pissasin silloinkin. Joku internetin tietolähde väitti, että moinen saattaa johtua yhdestä väliin jääneestä ovulaatiosta, jolloin tuleekin ikäänkuin kaksi kiertoa peräkkäin ilman kuukautisia. Kukapa näistä kehonsa liikkeistä ottaa selvän.
Tiistai-iltana 29. päivä naisen vaisto astui ohjaimiin. Ihmettelin koko päivän kestänyttä väsymystä ja rintojen arkuutta, kuoroharjoituksissa tuntunutta nopeaa verensokerin laskua ja huimausta, sekä emättimen seudun juilimista. Nyt ne kuukautiset sitten alkavat viimein, tai sitten. Kerrattuani vauva.fin "Alkuraskauden oireet" -keskustelun, ei uni sinä yönä niin vain tullutkaan. Aamulla tuplapakkauksesta jäänyt testiliuska taas käteen ja näytehommiin. Negatiivinen, huojentava negatiivinen tulos. Mutta vaisto ei jättänyt rauhaan, ja illan ajatusten käydessä kimppuun huomasin myös, että aamun testiliuskassa oli ns. roskishaamu - hyvin hailakka viiva joka oli ilmaantunut joskus päivän aikana. Kaikkihan raskautta odottavat tai pelkäävät tietävät, ettei haamusta saa päätellä mitään, vaan testi on luettava ohjeaikana. Mutta saako kipeistä rinnoista ja intuitiosta tehdä päätelmiä? Epävarmuus kalvaa mieltä ja valvottaa: vieläkö monta unetonta yötä, vieläkö monta kertaa täytyy tuhlata apteekkiin turhaan.
Joulukuun ensimmäinen päivä. Talvi ei vielä suostu tulemaan, kaupunki on samanlainen kuin viimeiset kolme kuukautta, märkä ja kolea. Illalla käyn taas tikkupissalla, enkä tiedä itkeäkö vai nauraa. Plussa piirtyy esiin kontrolliviivan jälkeen, mutta vahvistuu hetki hetkeltä. Hymy, epäusko ja hämmennys - voi hyvä luoja mitä nyt - sekä pieni ripaus "mitäs minä sanoin" -asennetta. Tiesinhän minä, olin kaksi yötä jo ollut niin varma kuin nainen kehonsa toiminnan perusteella voi. Eli en yhtään, toimivathan placebolääkkeetkin, tiedän että mielikuvituksen voima on uskomaton. Mutta nyt se mielikuvitus piirtyi eteeni kahtena pinkkinä viivana.
Siellä se nyt kasvaa, joku tyyppi. Tyyppi, joka tosin on noin millimetrin mittainen kelluva solupallo, mutta jolla on voima saada kantajansa uskomattoman väsyneeksi, olon kuvottavaksi ja tissit kipeiksi. Puhumattakaan siitä kaikesta myllerryksestä, mitä soluvauva ajatuksissamme aiheuttaa. Melkoinen voima noin pieneksi tyypiksi. Viikolla 4 + ? todennäköisesti mennään.
Kuukautiset ovat olleet myöhässä jo hyvän tovin. Ensimmäisen raskaustestin tein kaiken varalta perjantaina marraskuun 18. viikonloppua silmällä pitäen. Se oli negatiivinen, kuten myös seuraavana perjantaina tehty uusi varmistus. Sattuuhan näitä, ajattelin, kuukautiskierto on ennenkin säikäytellyt vastaavanlaisesti, viime toukokuussa pääsin kiertopäivään 63 asti, ja muutamaan testitikkuun pissasin silloinkin. Joku internetin tietolähde väitti, että moinen saattaa johtua yhdestä väliin jääneestä ovulaatiosta, jolloin tuleekin ikäänkuin kaksi kiertoa peräkkäin ilman kuukautisia. Kukapa näistä kehonsa liikkeistä ottaa selvän.
Tiistai-iltana 29. päivä naisen vaisto astui ohjaimiin. Ihmettelin koko päivän kestänyttä väsymystä ja rintojen arkuutta, kuoroharjoituksissa tuntunutta nopeaa verensokerin laskua ja huimausta, sekä emättimen seudun juilimista. Nyt ne kuukautiset sitten alkavat viimein, tai sitten. Kerrattuani vauva.fin "Alkuraskauden oireet" -keskustelun, ei uni sinä yönä niin vain tullutkaan. Aamulla tuplapakkauksesta jäänyt testiliuska taas käteen ja näytehommiin. Negatiivinen, huojentava negatiivinen tulos. Mutta vaisto ei jättänyt rauhaan, ja illan ajatusten käydessä kimppuun huomasin myös, että aamun testiliuskassa oli ns. roskishaamu - hyvin hailakka viiva joka oli ilmaantunut joskus päivän aikana. Kaikkihan raskautta odottavat tai pelkäävät tietävät, ettei haamusta saa päätellä mitään, vaan testi on luettava ohjeaikana. Mutta saako kipeistä rinnoista ja intuitiosta tehdä päätelmiä? Epävarmuus kalvaa mieltä ja valvottaa: vieläkö monta unetonta yötä, vieläkö monta kertaa täytyy tuhlata apteekkiin turhaan.
Joulukuun ensimmäinen päivä. Talvi ei vielä suostu tulemaan, kaupunki on samanlainen kuin viimeiset kolme kuukautta, märkä ja kolea. Illalla käyn taas tikkupissalla, enkä tiedä itkeäkö vai nauraa. Plussa piirtyy esiin kontrolliviivan jälkeen, mutta vahvistuu hetki hetkeltä. Hymy, epäusko ja hämmennys - voi hyvä luoja mitä nyt - sekä pieni ripaus "mitäs minä sanoin" -asennetta. Tiesinhän minä, olin kaksi yötä jo ollut niin varma kuin nainen kehonsa toiminnan perusteella voi. Eli en yhtään, toimivathan placebolääkkeetkin, tiedän että mielikuvituksen voima on uskomaton. Mutta nyt se mielikuvitus piirtyi eteeni kahtena pinkkinä viivana.
Siellä se nyt kasvaa, joku tyyppi. Tyyppi, joka tosin on noin millimetrin mittainen kelluva solupallo, mutta jolla on voima saada kantajansa uskomattoman väsyneeksi, olon kuvottavaksi ja tissit kipeiksi. Puhumattakaan siitä kaikesta myllerryksestä, mitä soluvauva ajatuksissamme aiheuttaa. Melkoinen voima noin pieneksi tyypiksi. Viikolla 4 + ? todennäköisesti mennään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)