Minulle tyyppi on kaiken keskispisteenä toki jo nyt. Voin edelleen huonosti: olen onnellinen, ettei ole tarvinnut oksentaa*, mutta kuvotus vaanii jatkuvasti taustalla. Odotan aikaa, jolloin voi taas keskittyä muuhunkin kuin syömiseen tai sen välttelyyn. Pahinta kuvotus on aamuisin ja iltaisin, mutta päivälläkin täytyy koko ajan kuulostella oloa. Jouluateria maistui, mutta toista kierrosta en pystynyt lautasta täyttämään. Harmittaa vähän, aivan kuin ihana ruoka menisi hukkaan, jos sitä ei saa ahtaa napaansa ylettömiä määriä.
Lainasin kirjastosta Otavan kustantaman Suomalaisen vauvakirjan. Tiedollisella tasolla kirja ei tarjonnut juuri mitään uutta, mutta on kattava perusteos raskauteen, synnytykseen ja vauvavuoteen valmistautumiseen. Kerta toisensa jälkeen helpottaa lukea, että lamaannuttava väsymys on normaalia. Kunpa vain ympäristökin sen ymmärtäisi: vaikka raskaus ei näy, se tuntuu. En minä liioittele. Tosin onhan se ymmärrettävää, ettei nämä olot kiinnosta juuri ketään muuta, kaikilla on oma elämänsä. Juuri siksi yksin odottaminen tuntuu välillä raskaalta. Jos Tyypillä olisi läsnäoleva isä, tai minulla puoliso odotuksessa, ehkä tämä olisi yhtä kokonaisvaltaista jollekin muullekin?
Täytyy myöntää, että vaikka osittain olen ärsyyntynyt ylenmääräisestä "vauva muodostaa äitiinsä siteen jo kohdussa" lätinästä, on se kuitenkin totta. Eihän kellään muulla voi parin sentin mittaiseen alkioon olla tällaista suhdetta, kun taas minulle Tyyppi on läsnä joka päivä kehon muutosten ja olojen kautta. Raskaana olevana käännyn yhä enemmän sisäänpäin ja tuijottamaan omaa napaani - siksi kai raskaana olevat monien mielestä ovat rasittavaa seuraa. Masennukseen tutustuneena tämä ei tietenkään ole mitenkään uutta, pahoina masennuskausina on vielä enemmän kippuralla itsensä sisällä, ei edes pysty näkemään ketään. Nyt koitan sentään suuntautua ulospäin, ja myös säilyttämään aivotoimintani.
Suomalainen vauvakirja vaikuttaa hyvältä perusteokselta tilanteisiin, joissa tarvitaan selkeyttä. Apulista sairaalakassin sisällöstä, kuvaukset erilaisista kivunlievitysmenetelmistä ja ponnistusasennoista, esimerkkejä perustarvikkeista vauvalle... Tietoa, jota löytyy toki myös netistä, mutta on kirjasta helpommin noukittavissa. Luultavasti sopiva kirja niihin hetkiin, kun ei ole voimia lähteä googlettamaan jotakin kerran luettua artikkelia asiasta x, tai kun keskellä yötä haluaa tarkistaa jonkin asian. Perusteosten tapaan tuntuu idiooteille kirjoitetulta, mutta luulen, että raskauden ja synnytyksen myötä tulee useita tilanteita, joissa tunnen oloni idiootiksi, ja silloin tarvitaan tämäntyyppistä rauhoittavan yksinkertaista kirjaa. Maalaisjärjellä ja tällä kirjalla pärjää varmaan pitkälle, yksityiskohtaiset kantoliinavinkit raskaushöyrähtänyt saa sen sijaan hakea jostain muualta.
Osio "Selviytymisopit yksin odottavalle" jotenkin konkretisoi tämän tilanteen. Vaikka Untamo tuleekin osallistumaan lapsen elämään jossain määrin, hän on ainakin vielä niin pihalla koko asiasta, etten pysty häneen luottamaan ja tukeutumaan tässä hommassa. Toivon, että järkytyksestä toivuttuaan, Untamo vielä oppii kantamaan oman vastuunsa jälkeläisestään, perusfiksu ihminen kun luojankiitos on, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Mahdollista on myös että mies karkaa merille ja koittaa unohtaa kaiken. Tukiverkkojen täytyy levätä muissa, vahvemmissa puissa - ainakin toistaiseksi. Kirjan selviytymisopeista koitan painottaa erityisesti tätä:
"Tärkeintä on sinun ja vauvasi hyvinvointi. Suojele itseäsi ja vauvaa stressiltä. Ota reilusti etäisyyttä ihmisiin, jotka suhtautuvat kielteisesti raskauteesi. Mieti, oletko selitysvelvollinen kenellekään. Sulje korvasi sellaiselta, mikä on haitaksi äitiyteen valmistautumisellesi."
Minun ei tarvitse selittää eikä kuunnella vähättelyä, minkä yleensä olen tottunut nöyränä hyväksymään. Tämä on minun elämäni, josta minulla on oikeus olla ylpeä, sen sijaan että syyllistyisin ja tuntisin huonoutta. Tottakai ihmisille täytyy antaa aikaa sopeutumiseen, onhan tämä valtavan iso asia, mutta turhaa arvostelua ei tarvitse ottaa itseensä. Ihmiset, jotka eivät ratkaisujani hyväksy, eivät lopulta ole kovin tärkeitä ihmisiä tai luottamuksen arvoisia.
Psykkari on kannustanut minua tuonkaltaiseen rauhoittelupuheeseen, ja sanoikin että tällaisina aikoina rauhoittelupuheella on tavallista suurempi merkitys. Onneksi raskaus on hippusen tuonut myös luontaista itsearvostusta. Tuntuu, että minulla on lapsen kantamisen myötä enemmän arvoa, ja ansaitsen parempaa kohtelua. Perusminässä huonommuudentunne istuu tiukassa.
Luin myös, että on olemassa yksin odottavien ja yhden vanhemman perheiden Tuike-ryhmiä. Yleensä vierastan tukiryhmätoimintaa, se tuntuu vähän teennäiseltä, sillä onhan mulla muitakin kavereita. Masennuksen hoidon päiväsairaalajakson myötä opin kuitenkin ymmärtämään tukiryhmän arvon. On suunnaton voimavara, kun huomaa, että muut ovat käyneet läpi aivan samoja ajatuksia, pelkoja ja ongelmia. Toiset ymmärtävät puolesta sanasta sellaista, mitä muiden, ns. normaalien on vaikea käsittää millään. Luulen, että yksin odottavien ryhmässä voisi olla samanlaista voimaa. Ainakaan kukaan ei sano, että pitäisi ajatella välillä jotakin muuta, kun samassa tilanteessa olevat ymmärtävät, miten kokonaisvaltaisesti odotus vie mukanaan. Kokeneemmilta voisi saada myös hyviä neuvoja vastaisen varalle.
Lisäksi muista odottajista voisi myös tulevaisuudessa olla samanrytmistä seuraa. On kuitenkin tosiasia, että suurin osa nykyisistä kavereistani elää aivan eri rytmissä, kuin itse tulen vauvan myötä elämään. Yleensä päivisin opiskellaan ja sosiaalinen toiminta sijoittuu myöhäisiltaan tai yöhön. Erityisesti ravintola-alalla olevat ystävät ovat melkoisia yökyöpeleitä, tosin ehkä heistä sitten saa seuraa kun lapsi ei nuku säädyllisiin aikoihin. Päivistä voi kuitenkin tulla yksinäisiä, ja varsinkin talvella olisi hyvä olla valoisan aikaan hereillä ja liikkeessä. Parhaimmillaan toisesta samanhenkisestä äidistä voisi saada ystävän, ja olisi luonnollista auttaa toinen toistaan arjen kiemuroissa. Ainakin Tuike-ryhmään voisi tutustua, jos sellainen asuinkaupungista löytyy.
(* tämän tekstin kirjoittaminen keskeytyi joulupäivänä ensimmäiseen aamuoksennukseen, huraa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti