Tähän mennessä olen kertonut raskaudesta yhdeksälle ihmiselle. Sekä tietysti teille, arvon lukijat.
Ensimmäiset ihmiset olivat helpoimmat, kaksi hyvää ystävää, joille soitin heti testin tekemisen jälkeen alkujärkytyksessä. Toisen kanssa asiasta oli puhuttu jo aiemmin epäilyksen muodossa, ja tiesin saavani tukea, toisen reaktiosta en osannut sanoa, mutta hän on tyttö, joka tietää kaikki asiani joka tapauksessa. Tyttökavereista myös kolme muuta läheisintä saivat tiedon heti alkuun tekstarilla, ja puhelimessa puhuttiin aika pian. Vaikka kaikki muut ovat vielä lapsettomia, oli suhtautuminen ihmetyksen sekaista kannustusta ja tukena olemista. Minun kultatyttöni, heitä ei tarvinnut pelätä.
Untamolle kerroin myös samana yönä, vaikka sanat tuntuivatkin kurkuissa vähän karheilta. Onhan kyse kuitenkin hänen lapsestaan yhtä paljon kuin minunkin, enkä olisi voinut pitää asiaa sisälläni yksin yhtään pidempään. Untamon reaktio tuntui tärkeältä, enhän yhtään tiennyt miten hän suhtautuisi, ei tällaisesta asiasta puhuta suhteessa, jossa tarkoitus on vain pitää kivaa. Järkyttynyt ja hämmentynyt hän oli, mutta onneksi myös positiivisesti suhtautuva. Pelko ja ahdistus tulivat päällimmäiseksi vasta myöhemmin, ensimmäisenä yönä juttelimme paljon myös hassuja asioita, Tyypin hiustenväristä tuleviin harrastuksiin. Ei lapsen saaminen sinänsä ole Untamolle kauhistus - minä vain olen väärä ihminen.
Seuraavana asiasta sai kuulla toinen miespuolinen. Deittailin samaan aikaan polyamoriseen malliin myös erästä toista miestä. Tapailimme noin puolen vuoden ajan, ja olimme kaukosuhteessa yhteyksissä päivittäin, joten tuntui oudolta olla kertomatta asiasta, joka kuitenkin painoi mieltä koko ajan. Rehellisyys ja avoimuus ovat kuitenkin asioita, joita ihmissuhteissa arvostan. Hänen reaktionsa sai surulliseksi, en odottanut sellaista.
Mies oli hyvin järkyttynyt siitä, että näin ylipäätään oli päässyt käymään. Miten on mahdollista, että saatoimme olla niin ajattelemattomia. Reilua syyllistämistä, aivan kuin mikään ehkäisy olisi sataprosenttinen vaikka sitä oikein käyttäisikin. Hän käsittelee asioita pitkälti älyllisesti, ja olisi taivutellut minua abortiinkin, jos vain olisi kehdannut. Sanoin, että voithan sinä yrittää. Miehen mielestä lapsia ei vain saisi tehdä vahingossa, vaan tällaiset asiat pitäisi päättää jo ennen kuin hormonit ovat pelissä. Hän myös kertoi ahdistuvansa raskauteen liittyvistä asioista, lähinnä niiden kontrolloimattomuuden suhteen. Minusta näkökulma tuntui jotenkin typerryttävältä. Itse olen tottunut siihen, että kaikkiin asioihin ei vaan voi vaikuttaa. Hormonit ovat osa minua, samalla tavalla kuin ne kehon toiminnot, joita en voi kontrolloida. En minä ole pelkkää aivotoimintaa, vaan kokonaisuus, eikä näin isojen asioiden käsittelyyn riitä pelkkä järki, vaan tarvitaan myös sydän.
Muutaman päivän päästä mies ilmoitti, ettei meidän juttumme voi jatkua. En tiedä olisiko se jatkunut muutenkaan, mutta tapa jolla hän asian kykeni vain kylmänoloiseseti päättämään, oli minulle vieras ja kova. Kuvittelin, että miehellä, jolla itselläänkin on pieni lapsi, olisi enemmän ymmärrystä muuttuville elämäntilanteille, mutta hän ei nähnyt sopivansa tähän kuvioon mitenkään. Harmitus jäi ja tuli tunne, että näinkö paljon minä sinulle merkitsin. Olin aistinutkin, etten kelpaa miehelle aivan kokonaisena, vaan hän hakee minusta tiettyjä älyllisiä puolia, eikä arvosta minua kokonaisena kaikkine hölmöyksineni. Niin kai sitten.
Aiemmin aamuyöllä hän oli kirjoittanut minulle listan asioista, joita raskauden aikana kannattaa miettiä huoltajuuksista vauvan tarvikkeisiin asti. Koetin suhtautua asiaan huolenpitona, vaikka listassa oli ylenkatsova sävy. Minä olen hyvänen aika vauvakuumeillut parisuhteessa pari vuotta lukien Vauva-lehteä, ja olin todellakin viikon aikana unettomina öinä ehtinyt ajatella lähes kaikkea, mitä hän ystävällisyydessään suositteli pohtimaan. Kai se oli hyvää tarkoittavaa, mutta tässä yhteydessä tuntui lähinnä siltä, että koska minä olen typerä tyttö, hän kokeneena ja viisaana vähän näpäyttää. Omaa tulkintaani tottakai, mutta minkäs tunteille mahdat.
Seuraavaksi kerroin tyttökämppiksilleni, joiden läsnäolo arjessa on kuitenkin niin läheistä, ettei heiltä mitään voi kovin kauaa peittää. Aloittaminen tuntui vaikealta, sillä raskausuutinen on aina jotenkin töksäyttävä, enkä tunne vielä kämppiksiä niin hyvin, että olisin osannut aavistaa heidän reaktioitaan. Toisaalta he eivät myöskään ole niin läheisiä, että heillä tuskin olisi asiaan kovin vahvaa kantaa. Tytöt suhtautuivat kumpikin perusluoteensa mukaan, toinen räiskyvästi ja toinen hillityn hiljaisesti. Alkuihmetyksen jälkeen olen saanut huomioivaa huolenpitoa, ja omaa oloa on helpottanut kun mietteistä voi puhua ääneen, eikä kuvotusta tarvitse peitellä tai nukkumista selitellä. Keväällä lähestyvä muuttoni harmittaa meitä kaikkia, mutta aika selvää on, ettei meille vauvaa mahdu, ja se on kaikkien elämäntilanteiden kannalta helpompaa.
Sitten olikin edessä enää ihmisistä tärkein ja pelottavin: oma äiti. Ensimmäiset päivät vanhempien luona vielä kestin, sainhan sentään tavata tyttökavereita ja puhua heidän kanssaan, mutta aatonaattona olo kävi vaikeaksi. On omituista närppiä ruokaansa, kieltäytyä kahvista ja olla väsynyt, ja samaan aikaan yrittää olla kuin ei mikään painaisi mielessä. Illalla mentiin äidin kanssa saunaan, ja tiesin, että tätä parempaa hetkeä tuskin tulee. Puhelimessa kertominen myöhemmin olisi vielä hirveämpää. Varsinkin sen jälkeen, kun puhe sattumalta kääntyi minun syntymääni ja synnytykseen, oli aasinsilta valmis. Silti hengitellä piti syvään, ja itkuhan siinä pääsi, kun sain sanottua.
Äiti sen sijaan oli ihanampi kuin osasin odottaa. Ensireaktio oli luonnollinen "No hupsista!", mutta äiti osasi olla hienotunteinen ja myös kannustava. Isästä kysyi vain onko hän mukava, ja kun kerroin että vahinkohan tämä oli, niin kysyi pidänhän lapsen joka tapauksessa. Tänään äiti vielä kertoi olevansa aika hämmentynyt, eihän tämän kokoista uutista vaan voi käsittää kovin nopeasti, muttei kuitenkaan huolissaan tai kauhuissaan. Tämä on nyt tilanne, jonka mukaan eletään, ja mummoksi tulo tuntuu kuulemma ihan mukavalta ajatukselta. Kai se on jokin äidinvaisto, joka auttaa suhtautumaan näihin uutisiin. Toinen nainen tietää kuinka ainutlaatuista ja kokonaisvaltaista lapsen saaminen on. Varsinkin jos kyseessä on oma tytär. Luojankiitos äitini ei myöskään ole niin kalkkeutunut kuin lähemmäs kuusikymppiseksi voisi olla, vaan ymmärtää että elämässä sattuu ja tapahtuu. Kaikesta on kuitenkin selvitty ja selvitään. Kuten arvelinkin, äidin kesälomapäivät sumplitaan sitten lähelle laskettua aikaa, että pääsee minua hoitamaan - muuten kun asumme aika kaukana. Iso taakka putosi harteilta tämän myötä, äiti on kuitenkin tärkein tuki mitä tässä maailmassa minulla on.
Muiden ihmisten reaktioilla ei oikeastaan ole enää niin suurta väliä. Perheen miehet tulevat sopeutumaan aikanaan, ja äiti auttaa varmasti isälle kertomisessa. Isän kanssa ei voi keskustella tällaisista asioista, niin surullista kuin se onkin. Se on sellainen jäärä. Kummitädit ja serkut tukevat varmasti, mutta heidän aikansa on sitten kun Tyyppi on isompi ja maha paljastaa totuuden, samoin kuin kaukaisempien kavereiden. Mahan myötä asiaa ei tarvitse enää selitellä niin paljon, se on helpottava ajatus. Raskausuutisen töksäyttäminen ei ole lempipuuhiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti