Uusi vuosi ja ensimmäinen arkiviikko. Lupauksia en tehnyt, mutta toivon, että uusi vuosi toisi mukanaan elämää helpottavia rutiineja, kuten säännöllisemmän päivärytmin. Ehkä myös bloginkirjoitusrutiinia.
Viime viikolla oli ensimmäinen neuvolakäynti. Omaterveydenhoitaja oli mukava täti-ihminen, ei mikään kivikautinen ilmestys, vaan sopivan asiantuntevan oloinen neljä-viisikymppinen nainen. Hän tuskin turhia hätäilee, ja ainakin elämäntilanteen monimutkaisuuteen suhtautui varsin luontevasti. Ehkä en olekaan kaupungin ensimmäinen masennusaltis yksinodottaja.
Tädillä oli kova vauhti päällä, meinasin itsekin hengästyä hänen puhenopeudestaan. Esitietolomakkeet käytiin läpi melko pintapuolisesti, tosin en syväluotausta odottanutkaan. Silti pikkuisen heräsi huoli muiden odottajien puolesta: kuinka paljon neuvolassa osataan kuunnella vanhempia niistä vaikeista ja herkistä, mieltä painavista asioista, joita ei ole helppo ottaa puheeksi? Minulta täti kysyi muutaman kerran reippaasti "oisko sulla jotain erityistä vielä mielessä?", johon on hirveän vaikea yhtäkkiä saada sanottua mitään, vaikka ajatuksissa jokin kaivertaisikin. Kuinka pihalla ja rikki itse olisin tässä tilanteessa, jos en olisi jo kuukauden ajan käsitellyt raskausuutista omassa terapiasuhteessani? Tuntuisiko neuvolan pintapuolisuus hylkäämiseltä? Fyyisestä terveydestä on aina helpompi puhua, se on jotakin konkreettista, ja usein helpompaa mitata ja tutkia, mutta miten käy mielenterveyden ja tunne-elämän mullistusten? Kenttätutkimus neuvolan käytännöistä jatkukoon.
Kasvissyöntiin täti ei ollut kovin perehtynyt, ja maitopropaganda oli myös tehnyt tehtävänsä. Koska käytän maitotuotteita ja kananmunaa, kovin huolissaan ei tädin tarvinnut olla, täysvegetaristin kanssa olisi voinut olla toinen juttu. Puheista päätellen tädin mielestä kasvissyöjän ensisijainen proteiininlähde on maito, mikä muistuttaa parin vuoden takaista kaupungin jakelukeittiöiden linjaa: kasvisruuassa liha korvataan juusto-kermakuorrutteella. Näin esimerkiksi pakastevihannekset muuttuvat täysipainoiseksi ateriaksi. :) Hienovaraisesti täydensin terkkarin lauseeseen palkokasvit ja soijan esimerkiksi muista proteiineista, ehkä tieto näin pikku hiljaa ujuttautuu terveydenhuoltoon asti. Vitamiineista muistutetaan varmaan kaikille, ja hyvä niin, b- ja d-vitamiinin saanti on aika olennaista jaksamisen kannalta söi sitten mitä ravintoa hyvänsä.
Lisäksi katsottiin paino, verenpaine ja hemoglobiini - "hyvähän sulla on tämä hemoglobiini vaikket lihaa syökään" - eikä muissakaan valittamista. Sydänääniä ei vielä edes yritetty kuunnella, kun kohtu on vielä niin syvällä häpyluun onkalossa. Kuukauden päästä on sitten lääkärineuvola, jossa kai mittaillaan enemmän, ja verikokeeseen sain lähetteen käydä sitä ennen.
Kaikki vaikuttaisi olevan kohdallaan, jopa niin hyvin että välillä mietityttää, kasvaako siellä kukaan. Entä jos alkio on kuollut eikä vaan ymmärrä tulla ulos, tai jos koko raskaus on ollut tuulimuna? Tai entä jos se on kiinnittynyt johonkin väärään paikaan - tosin kohdunulkoinen raskaus kai todennäköisesti olisi jo poksahtanut tässä vaiheessa.
Ultraan tuntuu vieläkin olevan kamalan pitkä aika, vaikka tiedän että suurin osa pelottavasta alkukolmanneksesta on jo takana. Erityisesti palan halusta tietää tarkat raskausviikot, kun ei terkkari mikään selvännäkijä niistä ollut. Kuukautisten mukaan nyt olisi jo viikko 13+3 (hui!), mutta raskaustesti näytti plussaa niin myöhään, että todennäköisen ja valistuneen arvauksen perusteella todelliset viikot ovat n. 10+3. Ultrassa Tyypin koko onneksi nähdään parin päivän tarkkuudella, ja tiedän jo valmiiksi olla säikähtämättä toteamusta "koko ei vastaa viikkoja", kun neuvolakortissa nyt lukee tuo kukautisten mukaan laskettu versio. Henkisesti olen koko ajan elänyt pienempien viikkojen mukaan, ja isompi yllätys onkin jos ultrassa koko vastaa viikkoja. Toisaalta se olisi ihanaa, liikkeet tuntuisivat jo ihan kohta pian, ja Tyyppi alkaisi kuulla lauluni aikaisemmin. Sikiöseulontaa se kai sotkisi, kun niskaturvotusmittaukseen viikkoja olisi ultrassa liikaa, mutta tervettä lastahan tässä odotetaan. Ja onhan sitten se seerumiseula.
Pyysin Untamoa mukaan ultraan, mutta vastaus jäi vielä epävarmaksi. Tekosyynkin vein, kertomalla että kaupungin keskusäitiysneuvola on suunnilleen hänen naapurissaan, niin että töihin ehtisi iltapäiväajasta huolimatta. Taitaa vaan pelottaa, ja painostus siihen ei ainakaan auta. Ei läsnäolo minulle ole niin tärkeää, mutta tuntuu että ultrassa Tyypin näkeminen tekisi asiaa vähän konkreettisemmaksi Untamolle, ja se helpottaisi asioiden selvittelyä. Kämppikseni tarjoutui myös seuraksi, ja naureskelimme ajatusta naisparina esiintymisestä - häntä kun monet arvelevat lesboksi muutoinkin yöelämässä pyöriessä, mistä on tullut jo vähän vitsi. Tottakai punkhenkisesti pukeutuva äänekäs ja haastava nainen on lesbo tai vähintään bisse, eihän kiltin heterotytön sovi käyttäytyä sillä tavalla, kuin olisi jokin toimija...
Parasta uudessa vuodessa on, että jatkuva kuvotus loppui kuin seinään uudenvuoden päivänä. Nyt jälkeenpäin ajattelen, että selvisin vähällä, mutta kyllä tuo viisi viikkoa ruuan kanssa pelleilyä riitti. Nyt voin taas syödä oikeastaan mitä tahansa, vain ateriavälit ovat tavallista tiuhemmat, mutta nälkääkin kestää ilman kamalaa pahoinvointia. Vain kahvi ällöttää edelleen pelkästään ajatustasollakin. Kuvotuksen tilalle olen saanut selkäkivun. Hormonit löystyttävät niveliä ja sidekudoksia, minkä ansiosta niistä ei saa enää tukea, vaan pitäisi tehdä ihan oikeasti syvillä keskivartalonlihaksilla töitä. Olen koittanut nyt korjailla asentoja ja muistaa lihastuen, mutta vaikeaahan se on yhtäkkiä. Onneksi joogan sarjakortti odottaa leimaamistaan, nyt sitä on käytettävä, tai en parin kuukauden päästä enää pääse liikkeelle. Tuliko tästä sittenkin uuden vuoden lupaus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti