Rv 13 (?) ja odottaja pihalla

Olen ollut viimeisen viikon harvinaisen huonolla tuulella. Tympii ja turhauttaa. Mikään ei oikein huvita, pienetkin asiat ärsyttävät. En oikein tiedä miksi, mutta omat jaksamisen ja sietämisen rajat ovat nyt tiukilla. Jotkut odottajat kertovat keskiraskauden raivohormoneista, ehkä sitten niin. Mitenhän nämä saisi purettua rakentavaksi energiaksi?

Tämän päivän terapiakäynti meni aika syvälle varhaislapsuuteen ja tunnekokemuksiin. Vaikka juuri olin vakuuttanut, ettei minua oikeastaan juuri nyt pelota, vaan on aika varma olo, iltapalalla löysin itseni itkeä tirauttelemasta Eve Mannun Musta tulee perhe -voimakirjan kanssa.

Toimeentulo on tosi tiukilla nyt, en tiedä mistä ja milloin saan seuraavan kerran rahaa. Odotan opintotukipäätöstä, jotta pääsisin hakemaan toimeentulotukea, jos edellämainittu on kielteinen. Budjetointi on hankalaa, kun en tiedä mihin asti on pärjättävä. Kaikesta ylimääräisestä ostettavasta on kieltäydyttävä, ja kaiken tarpeellisenkin hankkimista lykättävä tuonnemmaksi, jos kyse on muusta kuin ruasta. Silti sorruin kirpputorilta ostamaan maailman söpöimmän mekon vauvalle, harmaan collegemekon jossa on violetteja eläinkuvioita: apina, kirahvi, virtahepo ja leijona. Kai pojallekin voi pukea eläinmekon?

Epävarmuus kiristää hermoja. Tuntuu ettei voi tehdä mitään, kuin olisi sysätty täysin yhteiskunnan ulkopuolelle, kun ei ole varaa ilmaista itseään kuluttamalla. Ällöttävä ajatusmalli, ja silti totta. Laskupino kasvaa: ne mitä en voi lykätä, lähetän äidille. Hermostun kaikkeen. Bussi tulee aina joko myöhässä tai liian aikaisin, samoin kuin uni. Presidentinvaaleista kouhottaminen ärsyttää, facebookista pitäisi sensuroida puolet. Ultra Bran comebackkeikka ärsyttää, lähinnä koska itsellä ei ole siihen osaa eikä arpaa. Kaaos kotona ja pään sisällä kasvaa hiljalleen, kylppäri on edelleen ällöttävän likainen ja viikonloppuna pitäisi muuttaa uusi kämppis.

Ja ennenkaikkea pelkään, miten tulen pärjäämään. Pelkään, että vauvan myötä yksinäisyys musertaa alleen, vaikka ihmiset kuinka väittävät muuta. Suren sitä, etten ole kenellekään se kaikkein tärkein ihminen. Suren menetettyjä ihmissuhteita, olen hukassa tunteiden ilmaisun kanssa, itken pienen Marjukan puolesta, jonka piti olla iso jo aivan liian varhain ja joka ei koskaan oppinut suuttumaan.

Unissa teen eroa vanhempiini, raivostun vuorotellen sekä isälle että äidille. Sekin työ on vielä tehtävänä.Ehkä siksi, että muutin kotoa jo 16-vuotiaana, en ikinä ehtinyt kyllästyä ja suuttua, hakea omia rajojani. Vain vastuu lankesi luonnostaan. Pelkään siirtäväni tunteiden ylisäätelemisen vauvalle, peilaavani lapseen kaiken itsestäni, vaikka kuinka haluiaisin välttää sitä. Varhaiskasvattajan tärkein tehtävä on itsekasvatus, pieni lapsi imee kaiken ympäristöstään ja tekee päätelmiä jo hirveän varhain. Minun täytyy kasvaa hirveän vahvaksi, oppia ilmaisemaan tunteitani, oppia vaatimaan maailmalta, pitämään itseäni arvossa. Minun täytyy antaa lapselle lupa kaikkiin tunteisiin ja hyväksyä myös viha, jota minun on ollut hirveän vaikea kestää itsesssäni. Pelottaa, minä olen vielä niin kesken ja pihalla.

Eve Mantu kirjoittaa turhautumisraivosta osuvasti:

" Turhautumisraivo voi pakkautua moneen kerrokseen. Jossakin syvällä on oikea jyhkeä peruskallio yksinhuoltajan elämän epävarmuuteen ja jatkuvaan taloudelliseen tasapainoiluun liittyvää turhautumista. Peruskallion päälle on kasautunut paksu kerros pettymystä ja kapseloituja sydänsuruja, yksinäisyyttä ja muuta raskasta maa-ainesta. 

Pohjasedimenttien päälle on saattanut kasautua tuoreempaa turhautumista, riittämättömyyden tunnetta työssä, isyyteen liittyviä kysymyksiä, omiean harrastusten ja mielenkiinnon kohteiden kaipuuta, sairauksien potemista ja kotirumban pyörittämisestä tulevaa turhautumista.

Pintakerroksiin pakkautuu päivittäin vaihtuvaa turhautumissälää. Pientä hiertävää asiaa, huonosti nukutun yön jälkeistä kähinää, ystävien ohareita, PMS-oireita, myöhästeleviä busseja, lattialle putoavia puurolautasia.  

Kun turhautumiskerrostuma hetkittäin hahmottuu kokonaisena, kilometrien paksuisena uuvuttavana järkäleenä, se vielä elämänhalun ja rohkeuden. Koko elämä näyttäytyy turhauttavana taisteluna mahdottomissa olosuhteissa täydellistä ylivoimaa vastaan. "

Bingo! Juuri tästä on kyse tänään. Kaikki kiehuu yli. Itkun välissä silittelen mahaa ja kuiskaan vauvalle: onneksi sinä olet vielä siellä suojassa. Järjestän asiat ennen kuin tulet maailmaan.

Maha on paisunut viimeisen viiikon aikana, satunnaisen iltaturvotuksen sijaan se röllöttää tuossa aina. Housujen napit menevät vielä kiinni, mutta alkavat ahdistaa jossain vaiheessa päivää. Muutama hame menee sentään nätisti, jos tässä jokusen viikon vielä pärjäisi. Typerää ostaa puolikkaita äitiysvaatteita, koska eihän tämä mikään söpö vauvamaha ole vielä, kaukana siitä. Epäuskon siitä, että vauvaa ei olisi, se tosin tehokkaasti on vienyt. Pakko siellä on jonkun kasvaa, kun yhtäkkiä paisun.

Nyt illan tullen koetan pitää itseäni hyvänä. Laitan lohtulevyn soimaan, käyn lämpimässä suihkussa, laitan mahalle hyväntuoksuista rasvaa ja joogaan levottomuuden ja selkäkivun pois. Juon lämmintä kaakaota kanelilla ja luen vähän Muumipappaa ja merta, jos uni ei meinaa tulla. Kyllä tämä tästä.