Olen ollut viimeisen viikon flunssassa. Suhteellisen lievässä sellaisessa onneksi, vain kurkkukipua, räkää ja tukkoisutta, mutta väsymys ei tahdo hellittää. Kipeys tekee myös herkäksi ja huonotuuliseksi. Mikään ei huvita, ja elämä tuntuu vaativan liikoja. En löydä mistään energiaa, haluaisin vain käpertyä peiton alle päiviksi ja odottaa että tämä menee ohi.
Tuntuu pelottavan tutulta. Jospa se nyt on vain tämä flunssan väsyttämä keho ja pää, mutta muistan hyvin viime kevään, ja sitä edellisenkin, jolloin masentuneisuus veti kaiken puhdin pois. Olen ennen ajatellut, että syksy on ollut vaikeinta aikaa, sitä joka on vienyt voimat, ja keväällä olen pidemminkin ladannut ja käynyt siksi hitaalla, mutta nyt en enää tiedä. Kevätvalo on kirkas, siitä pitäisi osata nauttia. Pitäisi jaksaa ulkoilla, että jaksaisi, ja syödä hyvin, ja hoitaa kotia ja opiskella. Missä vaiheessa olen unohtanut, että olen vieläkin toipilasvaiheessa, ja alkanut vaatia itseltäni näin paljon? Vaikka olenkin päättänyt pärjätä, tai juuri siksi että olen päättänyt pärjätä, tarvitsen paljon armollisuutta omaa keskeneräisyyttäni kohtaan. Mistä sellaista löytäisi, kun kaikki muut tuntuvat toimivan aivan toisilla paristoilla, ja minä olen ainoa hidas, kömpelö ja väsynyt, jolle pesukoneen pyörittämisestä tulee päivän päätyö.
Toisinaan auttaa, kun katselen tätä kömpelöä ja tarvitsevaa itseäni ikäänkuin ulkopuolelta. Löydän itsestäni huolehtivan aikuisen, joka silittää pientä minuutta vakuuttaen, että kaikki kyllä järjestyy. Minä pidän itsestäni huolta, selviän kyllä. Kuulostaa jakomieliseltä, mutta ei se oikeastaan ole, jokaisen on opittava olemaan oma huoltajansa.
Tottakai toisinaan kaipaan hirveän kipeästi, että olisi joku toinen, joka olisi kyselemättä vierellä. Vaikka minulla on hyviä ystäviä, joiden luottamus ja läsnäolo on maailman tärkeintä, ei se ole sama kuin joku aivan erityinen, jolle olisi jotakin aivan erityistä. Oikeastaan teen vasta nyt kunnolla eroa viime suhteesta, avioliitosta. Vaikka erosimme jo kesällä, olen nyt vasta kunnolla yksin, ilman ihastuksia, joihin turvata ja joista hakea itsetuntoboostia. Eron tekeminen on välttämätöntä, tervehdyttävääkin, mutta ihan hirveän kipeää. Miten oppia olemaan ja elämään yksin, kun on koko itsenäisen elämänsä ajan oikeastaan ollut parisuhteissa?
Kaikki palaa lopulta samaan alkupisteeseen: kelpaamisen tarpeeseen ja hylätyksi tulemisen pelkoon. Perustaviin kognitiivisiin uskomuksiin, jotka määrittävät kaikkea tunne-elämää ja elämänvalintoja. Tuntuu loputtomalta suolta nähdä joka puolella vaan omat sairastuttavat mielenmallinsa, joita pitäisi alkaa pikkuhiljaa murtaa. Lapseen valmistautuminen pakottaa tekemään psyykkistä työtä, kohtaamaan paljon asioita itsessään. Millainen vanhempi ja ihmisenmalli minä haluaisin olla, millainen kykenen olemaan? Ja kuinka kelvata itselleen keskeneräisenä, vasta harjoittelevana, vielä tuhat kertaa samaan seinään päätänsä lyövänä hölmönä? Mutta hölmö on hellä sana, hyväntahtoinen. Hölmö ei tee huonoja ratkaisuja ilkeyksissään, vaan vahingossa, ehkä koska yrittää tehdä hyvin muttei oikein vielä osaa.
Pärjäämisen kanssa tunteet ovat ristiriitaiset. Ulkopuolisille tekee mieli näyttää, että kyllä minä pärjään. Yhteiskunnalle varsinkin, näyttää että köyhä-totaaliyhäri-saamaton hippi-opiskelija kykenee kasvattamaan lapsen, epäilkää kuinka paljon tahansa. Lapsen hyvinvointiin ei tarvita määrättömästi rahaa vaan läsnäoloa ja aikaa. Vaikka tehokkuus-tuottavuus ajattelussa pärjää, minä pärjään olemisessa ja huolenpidossa.
Läheisille taas pitäisi uskaltaa näyttää myös pelot. Se, että en minä ihan yksin pärjää, tarvitsen ympärilleni ystäviä ja haluan rakentaa myös lapselle vahvan tukiverkon, jossa on toisistaan huolta pitäviä ihmisiä. Miettiä jo valmiiksi, keneltä voi pyytää apua kun väsyttää, ja keneltä voi saada autoa lainaan tai kyydin terveyskeskukseen. Eihän kukaan edes oleta, että minä selviäisin ypöyksin, miksi sitten pitäisi pelätä pyytämistä? Välillä vaan tuntuu, ettei minulla ole mitään annettavaa, ei sellaisia taitoja tai tavaroita joita voisin vaihtaa, pelkkä ailahteleva seurani.
Ehkä voin alkaa tarjota low-life terapiaa: kotoilua ja hitailua kaikille kiireen uuvuttamille työläisille. "Tule meille, saat haistella vauvan tuoksua ja viettää tuntikausia lattialla lässyttäen. Pidemmällä kurssilla opit päästämään irti aikatauluista, sillä vauvalla ei sellaisia ole, ja arkiasioiden suorittaminen lapsen kanssa käy puolet hitaamin kuin tavallisesti. Huomaat, kuinka kiireelle ei enää ole sijaa." Tehokasta arjenhallintaa ja multitaskingia voi sitten mennä harjoittelemaan niihin vauvalehden hymyileviin viiden lapsen perheisiin, jossa äiti paistaa joka aamu tuoreita sämpylöitä vauva toisessa kainalossa ja käy samalla lenkittämässä koiran ja viemässä lapset kehittäviin harrastuksiin kun kotona lounas porisee jo liedellä.
Tämä Eeva Kilven runo, jonka ystäväni kerran lähetti minulle kirjeessä, on toiminut minulle voimarunona. Sellaisena, josta saa lohtua, kun sen lukee illalla nukkumaan käydessä tai milloin vain tarvitessaan vähän hoivaa ja uskoa itseensä. Laitan sen tähän, tuomaan voimaa myös muille.
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
- Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta ja muita runoja, WSOY 1972
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti