Lapsi on jotakuinkin kymmenen senttiä pitkä, on kasvattanut itselleen kaulan, hampaiden alut, ulkoiset sukupuolielimet, ja osaa tehdä hengitys-, nielemis ja imemisliikkeitä. Neuvolassa kuunneltiin sydäntä, se sanoi wuzhuum, whuzuum. Kuulosti avaruusalukselta. Epäilen alieneita koko hommasta. Äiti on edelleen jossakin flunssan jälkitaudissa, väsynyt, tukkoinen ja päänsärkyinen. Ei kuitenkaan niin kipeä, että voisi olla vain tekemättä mitään. Yliopistollekin on mentävä tulevalla viikolla, on vain jaksettava. Koitan hellittää asioista joista voin, vaikka tiskipöydälle kerääntyneet pannut ja kattilat onkin pestävä ennen kuin joku kämppiksistä saa hermoromahduksen.
Perjantaina oli neuvolakäynti, ja yksi harvoista lääkärin vastaanotosta. En tiedä, oliko neuvolassa jotenkin erityisen kiire, vastaanottoajat ainakin olivat sekaisin, mutta liukuhihna-olo jäi koko hommasta. Hätäisesti sekä terkkari että lääkäri kysyivät kuulumiset, lähinnä kai koska niitä kuuluu kysyä, mutta minkäänlaista kohtaamista ei ehtinyt syntyä. Ei niin, että minulla olisi erityisiä huolia, mutta kyse onkin siitä jos olisi. Neuvolasa pitäisi olla aikaa kohdata odottaja rauhassa, niin että huolet ehtii kertoakin. Kai se on resurssikysymys.
Terveys sinänsä näyttää hyvältä: olen rh-positiivinen, joten niitä vasta-aineita ei tarvitse miettiä, verenpaine ok, ei valkuaisaineita virtsassa ja sisäpuoleltakin näytti siistiltä. Ehkä tästä nuoresta iästä on jotakin hyötyä, vaikka ehtiihän sitä vielä hankkia kaikenlaiset raskausmyrkytykset ja -diabetekset sitten myöhemmin. Toivon kyllä, etten joutuisi sokerirasitukseen, sillä ajatuskin paastotun yön jälkeen juotavasta sokerilitkusta ällöttää. Normaalipainoisena alle 25-vuotiaana siitä saattaa päästä luistamaan. On tässäkin inhotuksen aiheet: synnytyksessä ällöttävintä on napanuoran katkaisu, ja raskaudessa sokerilitkun juominen.
Luottamus hoitohenkilöstöön ei nyt ole kovin suuri. Kun kerroin terkkarille, että alaselkää juilii, hän vain piti asiaa kummallisena, ei sen vielä tässä vaiheessa pitäisi, jännä juttu. Sen sijaan, että kärsisin kipeän alaselän kanssa, kunnes suostuvat ottamaan vakavasti, soitin fysioterapeuttiystäväni neuvosta apuvälinekeskukseen, ja kävin hakemassa tukiliivin. Maailman epäseksikkäin asuste, mutta ristiselän vihlonta alkoi helpottaa jo saman päivän aikana. Vähän tuntuu kummalliselta, että yli kymmenen vuotta tätäkin neuvolapiiriä hoitanut terkkari ei ole ennen tavannut alkuraskauden selkäkipuja, kun kuitenkin asialliset raskausoppaat osaavat niistä kertoa. Esimerkiksi Malla Rautaparran kirjoittama Kantamisen kausi, kertoo nivelsiteiden löystymisestä, kyseessä on relaksiinihormonin aiheuttama vaiva joka löystyttää risti-suoliluuliitosta lantiossa ja "ristiselän vaivat saattavat alkaa jo raskauden varhaisessa vaiheessa eivätkä siis liity lapsen kokoon". Terkkarin asenteesta kimmastuneena, menin aika puolustuskannalla apuvälinekeskukselle, mutta siellä olikin mukava fyssari, joka ei epäillyt vaivaa hetkeäkään ja kirjoitti samantien laina-aikaa elokuulle asti. Ehkä terveydenhoidossa on vielä toivoa.
Tekstistäkin paistaa päivittäin läsnäoleva ärtymys, kriittisyys ja epäily kaikkea kohtaan. Negatiivinen asenne ja huolet eivät tee hyvää, mutta vaikea näistä on päästä irti. Taustalla painava taloudellinen epävarmuus ei yhtään helpota tilannetta. Ehkä tämä on osittain hormonaalistakin, olen kai niitä odottajia, jotka kiukkuavat siihen asti että lapsi on maailmassa, enkä raskaudenhehkuisia pullantuoksuisia pesänrakentajia. Valmiiksi kyseenalaistava ja piikikäs mielenlaatu saa hormoneista ihan uutta puhtia. Toivottavasti lähipiiri kestää.
En yritä edes väittää, etteikö raskaus ja lapsen saaminen muuttaisi minua. Jo nyt olen muuttunut sisäänpäinkääntyneemmäksi, ajatukset ovat lapsessa lähes jatkuvasti ja huolehtivat tulevasta. Tarvitsen paljon aikaa ja tilaa itselleni, ulkona juokseminen on vähentynyt. En varmaankaan ole yhtä viihdyttävää seuraa kuin ennen, varsinkaan kun en saa päihteillä aikaan sitä nopeaa rentoutumista ja avautumista, mihin olen tottunut. Nähtäväksi jää, miten paljon mökkeydyn lapsen kanssa, kun tuntuu että mökkeydyn jo nyt kun hän on vielä mahassa helposti kuljetettavassa muodossa.
Toisaalta en usko, että kovin helposti ahdistun kotona olemisesta. Äiti sanoi puhelimessa, että voinhan sitten opiskella jo keväällä - tuntui jotenkin olettavan, että elän opiskelujen tai töiden kautta kuten hän itse ja kaipaan palavasti aikuismaailmaan. Itse olen aika varma, ettei yliopistolle ole yhtään mikään hinku, jos vaihtoehtoisesti voin elää hyvää ja rauhallista kotielämää ja nähdä omia ihmisiä muissa yhteyksissä. Ei minulla yliopistolla edes ole mitään aikuismaailman verkostoa, koululta se tuntuu ja ihmiset keskenkasvuisilta siellä.
Kai sekin muuttaa, että on pakko ajatella aikuismaailman asioita. Ei riitä että selviydyn miten kuten, vaan haluan antaa lapselle turvallisen ja hyvän kasvualustan. Yhtenä iltana puhuttiin Untamon kanssa lapsivakuutuksesta, ihme sinänsä. En osaa päättää, pitäisikö sellainen nyt ottaa vai ei. Onhan se kallis, eikä minulla oikeastaan ole varaa käyttää yksityisiä lääkäripalveluita. Kyse on myös arvostuksista: valtion kuuluisi taata kaikille kansalaisilleen hyvä terveydenhuolto, enkä haluaisi olla osa yksityistämiskehitystä. Silti en voi kieltää, etteikö uskoni julkiseen terveydenhuoltoon olisi aika heikoilla. Varsinkin allergialapsen kanssa eläneet kertovat lähes aina saman tarinan: hankalien oireiden kanssa on taisteltu kolmesta kuuteen kuukautta, kunnes on vihdoin menty yksityiselle allergiaspesialistille, ja homma on alkanut selviämään.
Tämän kokoisessa kaupungissa vakuutuksen ottaminen myös sikäli kantaa hedelmää, että yksityisiä lääkäripalveluita on tarjolla iso kirjo, ja ne ovat auki myös viikonloppuisin. Viikonloppuisen ruuhkapäivystyksen välttäminen olisi aika iso juttu. Järkisyiden lisäksi on vielä pelot. Uusinta Vauva-lehteä lukiessa mietin asiaa väkisinkin. Entä jos Tyyppi päättää syntyä pikkukeskosena ja tarvitsee tehohoitoa, entä jos allergiat tulevat pahoina, entä jos. Puhumattakaan muista vammoista. Miten lapsen terveydelle voi asettaa mitään hintaa? Jos on varaa maksaa omasta terapiasta kelakorvausten jälkeen 80e kuussa - ei kyllä ole mutta on pakko - miten satasen omavastuu vuodessa lapsen terveydenhoidosta voisi olla liian iso?
Lopputuloksena taitaa olla, että lapselle perustetaan terveysrahastotili, jolta maksetaan vakuutukset ja lääkärikäynnit. Olettaen että Untamo on mukana hankkeessa, yksin tähän ei ole mahollisutta. Tai sitten julkisia palveluja puoltava äitini saa puhua minulle järkeä. Koomista tässä on se, että punnitsen tosissani asioita, joiden hoitamista vihaan ja välttelen kaikkein eniten. Talous, budjetointi, vakuutukset - hyyih onko pakko? Tervetuloa aikuisten maailmaan, Marjukka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti