Taidan kuulua myös ihmisryhmään malttamattomat odottajat. Nyt olisi erittäin hyvä aika opiskella ja antaa vauvan kasvaa ihan omassa rauhassaan: ei ole pahoinvointia tai muita vaivoja, raskaus ei ilmianna itseään juuri mitenkään, tuntemattomat eivät vielä edes huomaa vaikka omissa silmissä vatsa onkin paisunut. Ajatukset vaan eivät jätä rauhaan. Valmistan itseäni lapseen, äitiyteen ja tulevaan muutokseen niin että se jättää kaiken muun alleen.
Onhan tämä toki ainutlaatuisempaa ja tärkeämpää kuin mikään muu. En aio olla raskaana kovin monta kertaa elämässäni, ja lapsen saaminen on kiistatta yksi isoimpia elämänmuutoksia. Silti on vähän hölmö ja syyllinen olo, kun pitäisi tehdä kaikkea muutakin ja osata keskittyä. Sitäpaitsi tämä odottaminen jatkuu vielä vaikka kuinka pitkään. Voisin hypätä ihan mielelläni kolme kuukautta ajassa eteenpäin, niin että pääsisin lomalle opiskeluista, muuttamaan uuteen asuntoon ja ihan tosissani rakentamaan pesää. Kun mielessä ei kuitenkaan liiku mitään muuta, eikö voisi olla jo kesä. Eihän tämä homma ole vielä edes puolivälissä!
Tunsin viikko sitten ensimmäistä kertaa kuplintaa, jonka tulkitsin Tyypin liikkeiksi. Suuren osan ajasta mahassa möyryää niin ettei sitä osaa erottaa, mutta kun muilta osin hiljaisena hetkenä tuntuu yksittäisiä, selvärajaisia kohdun seinään puhkeavia kovia saippuakuplia, ei se kai voi olla muutakaan. Samoihin aikoihin Tyyppi myös mielessäni vaihtui tytöksi, vaikka koko alkuraskauden odotin selvästi poikaa. Hassua.
Rakenneultraan on vielä kuukausi. Viime yönä näin unta, jossa Tyypin yhden munuaisrakkulan (...) seinämät eivät olleet kehittyneet kunnolla, vaan se oli jäänyt pehmeäksi ja vuosi jotakin nestettä. Syyllisenä tähän oli alkuraskaudessa syömäni mielialalääkke. Tila oli hankala mutta ei hengenvaarallinen, johonkin leikkaukseen meidän kuitenkin piti valmistautua synnytyksen yhteydessä, ja sain ohjeistuksen vaihtoehdoista paperilla, johon en ehtinyt unessa perehtyä vaikka kuinka yritin. Muutaman seesteisen viikon jälkeen on taas ollut jotenkin epävarma olo, kai se heijastuu uniinkin.
Alavatsalla tuntui viikon ajan menkkamaista jomotusta ja satunnaisia viiltäviä ja pistäviä kipuja. Googlasin asiaa, ja vaikuttaa että se on normaalia, juurikin näillä viikoilla kohdun kasvukipuja ja kiinnikkeiden venymiskipua tuntuu aika monella. Olisi mukavaa, jos voisi kuunnella Tyypin sydänääniä, ja varmistaa että elossa ollaan, mutta päätin ettei doppleri ole kovin järkevä ostos, kun pian ne liikkeet tuntuvat ihan oikeasti. Mahakaan ei tunnu kasvavan, tai sitten olen vain niin tottunut siihen. Kohtu on kai noussut ylöspäin, kun maha tuntuu jotenkin kokonaisemmin kasvaneelta sen alun alavatsapömpötyksen jälkeen, mutta tavallaan pienemmältä kun kasvu on enempi tasaista. Paino ei nouse vieläkään, täytynee tulevalla talvilomalla vanhempien luona koittaa syödä hyvin, ettei neuvolasta tule sanomisia. Oikeastaan tiedän, ettei tässä vaiheessa haittaa jos painoa ei tule, mutta silti olen alkanut tarkkailla asiaa.
Perjantaina selätin väsymyksen, ja kävin katsomassa erään rockyhtyeen keikkaa. Oli mukava pitkästä aikaa laittautua ja lähteä kunnolla ihmisten ilmoille, peilistäkin katsoi joku hyvännäköinen nainen. Bassot resonoivat koko kehossa ja piti vähän tanssiakin, Tyyppi sai melkoista kyytiä. Kuuloaisti on kunnolla kehittynyt vasta viikolla 24, mutta jotakin ääniä se kai jo aistii, ja musiikin aiheuttaman värinän tietysti. Viikottainen kuorossa laulaminen onkin meidän yhteinen harrastus, luulen että se on Tyypille vielä keikkoja mieluisampaa, kun tuntuu äidin äänen tuottama värinä ja mielihyvä samaan aikaan. Kai siitä väkisinkin tulee nero tässä ympäristössä, mozartia ja rockmusiikkia sopivassa suhteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti