Kohti konkretiaa, rv 23+3

Ajatus lapsesta tulee viikko viikolta konkreettisemmaksi. Välillä se oikein pysäyttää: minulleko muka on oikeasti tulossa lapsi? Pieni, ihan oikea ihminen, joka on sitten oikeasti olemassa ja koko ajan läsnä. Luultavasti äitisuhteen ohella elämäni merkittävin ihmissuhde. Aluksi täysin riippuvainen minusta, ja silti ihan erillinen olento. Mitä ihmettä oikein olen mennyt tekemään!

Viimeisimpänä konkretisoijana toimivat viikko sitten ostamani yhdistelmävaunut. Tuntuu yhtä aikaa hienolta ja hurjalta tehdä niin isoja hankintoja Tyyppiä varten. Asiaankuuluvan hinta- ja varustevertailun, sekä intensiivisen huuto.netin selaamisen jälkeen päädyin Brion kombi -yhdistelmiin, jotka vaan jotenkin tuntuivat oikeilta. Hintaa tuli 145 e, ja olen kyllä tosi tyytyväinen hankintaan! Siitä huolimatta, että vaunut ovat vielä toisessa kaupungissa, enkä ole päässyt niitä edes koittamaan, saati sitten että tietäisin miten ne käytännössä toimivat Tyypin kanssa... On heittoaisa, neljä ilmakumipyörää ja metallinen tavarakori, jotka oikeastaan olivat tärkeimmät speksit. Halusin vaunut jotka kulkevat myös sohjossa ongelmitta, ja tavarakorin johon mahtuu isommatkin ostokset. Ei siis varsinaisesti mitkään näppärät ja pienet kaupunkivaunut, mutta eiköhän noi bussiin kuitenkin mahdu.

Kävin myös kirjoittamassa vuokrasopimuksen minun ja Tyypin uudesta kodista. Näppärän oloinen vajaa 50 neliön yksiö tupakeittiöllä, kävelymatkan päässä yliopistolta ja keskustasta, ja bussitkin kulkee vierestä. Eniten ilahduttaa kuitenkin, että asunto on katutasossa, on oma sisäänkäynti sekä terassi ja pieni pensasaidan reunustama nurmikokaistale etelään, sisäpihalle päin. Vaikka tänä kesänä ei Tyyppi vielä paljon ehdikään pihalla kelliä, haaveilen jo seuraavasta kesästä, kun siellä tapaillaan ensiaskelia. Vaikka muuttaminen stressaa, niin kuin aina, olen silti hirveän innoissani. Meidän oma pesä.

Viime päivät olenkin kuluttanut ahkerasti lisäten kirpputorin kirjanmerkkeihin kaikkea hyödyllistä ja suorastaan välttämätöntä vauva- ja kodintavaraa. Kantoliinoista täytyy hankkia ainakin yksi rengasliina, yhden trikoisen saan serkulta, ja myöhemmin varmasti myös yksi kudottu pitkä liina. Iskin myös silmäni tällaiseen Koala-riippukeinuun, joka on ehkä pakko saada, vaikka en tiedä mihin se mahtuu jos haluan myös pinniksen sängyn viereen. Voi valintoja! Hoitopöytä on vielä kysymysmerkki - uuden asunnon vessa on toisaalta niin tilava, että hoitotaso siellä olisi varmaan kätevä. Lisäksi pakollisista hankinnoista puuttuu ainakin turvakaukalo ja amme. Sekä vuodesohva, pölynimuri ja mikro...

Ihan kuin en ehtisi laittaa kaikkea valmiiksi ja tehdä hankintoja sitten muuton jälkeen. Ja olisiko materiaa tärkeämpää sittenkin se läsnäolo?

Siirtymäriitti ja kansanuskomuksia

Tänään lukiessani Minna Haatajan kirjaa Hyvä syntymä, mielessäni vasta kirkastui: raskaudessa on tosiaan kyse siirtymäriitistä. Itsestäänselvää, nyt kun sitä ajattelee, tässähän täyttyvät kaikki siirtymäriitin piirteet. Vanha uskontotieteen opiskelija minussa hihkuu, tämä teoretisointi tekee asian paljon käsitettävämmäksi.

"Siirtymäriitin tarkoituksena on selittää yksilölle tai ryhmälle yhteisörakenteessa tapahtunut muutos" kertoo wikipedia, tuo lähteistä auvoisin. Syntymä, pubertetti, naimisiinmeno ja kuolema lienevät yleisimpiä nykyään vietettyjä siirtymäriittejä, jossa ihmisen asema yhteisössä muuttuu. Raskautta ei sinänsä juhlita, mutta muutos tyttärestä äidiksi, lapsettomasta lapselliseksi on silti suuri, niin naiselle itselleen kuin muulle yhteisölle. Lapsen saaneen ääni yhteisössä on toisenlainen, siinä on syvempää kaikupohjaa, ja vaikka nykyään elämme moniarvoisessa yhteiskunnassa, jossa lapsen saaminen ei enää määritä koko ihmisarvoa (hyvä niin!), äitiyttä arvostetaan yhä.

Siirtymäriitit jaetaan yleensä kolmeen vaiheeseen: irtaantuminen, siirtymä eli liminaalivaihe, ja uudelleen liittyminen, ja nämä painottuvat riitistä riippuen eri tavalla. Raskaana oleva on leimallisesti liminaalitilassa, välivaiheessa lapsettomuuden ja äitiyden rajalla. Vanha rooli on jo jätetty taakse, mutta uutta asemaa ei vielä ole, vaan se muodostuu pikkuhiljaa raskauden edetessä ja vakiintuu vauvan syntymän jälkeen.

Liminaalivaihe on normaalin tilan, ajan ja sosiaalisuuden ulkopuolella - pyhä tila. Kuinka ollakaan, raskaana olevan onkin sanottu olevan "siunatussa tilassa" ja edelleenkin tuntuu, kuin raskaana olevia ympäröisi jokin näkymätön kunnioituksen kehä. Vaikkei raskaus enää ole tabu, eikä nyky-yhteisössä ole määrääviä normeja, miten raskaana olevaan tulisi suhtautua, ihmiset tuntuvat silti vaikuttuvan uuden elämän luomisen edessä. Tuntemattomat hymyilevät, ihmiset muuttuvat avuliaiksi ja kunnioittaviksi. Maallistuneessa ympäristössä "pyhä tila" kalskahtaa liioitellulta, varsinkin kun raskaudesta puhuminen peräpukamia myöten on ihan ok, mutta on tässä jokin mystisyys läsnä, ihmeen tuntu.

Vanhassa suomalaisessa maatalousyhteisössä tämmöinen avoimuus ei olisi tullut kuulookaan, minunkin raskauteni olisi vielä visusti piilossa. Raskaus koitettiin salata ennenkaikkea "pahaa silmää" pelätän, ettei kukaan pahantahtoinen vaan katsoisi ja "pilaisi" synnyttäjää tai tulevaa lasta. Synnytykseen myös ajateltiin tulevan sitä suuremmat tuskat, mitä useampi asiasta ennalta tiesi. Raskautta oli tärkeää suojata erilaisilla riiteillä ja maagisella varomisella, niin kuin yhteisön kannalta merkittäviä siirtymiä ylipäätään. Raskaana olevan ei ollut edes sopivaa käydä kylässä, tansseissa, häissä eikä hautajaisissa, vaan oman ja lapsen terveyden tähden tuli pysytellä kotona. Uskottiin myös että lapsi tulee ujoksi, jos äiti raskaana ollessaan ei pysyttele pois ihmisten näkyvistä.

Siirtymätilalle tyypillistä onkin sosiaalisesta yhteisöstä eristäytyminen - mikä ainakin minun raskaudessani on aika voimakkaasti läsnä. Ei huvita nähdä kuin lähimpiä ihmisiä, ei jaksa lähteä, ei tunnu tärkeältä osallistua. Ehkä juuri siksi, että oma sosiaalinen rooli on murrosvaiheessa. Oma keho, vauva ja muutos täyttävät elämän.

Raskausajan ajatteleminen siirtymätilana antaa myös mielelleni luvan kipuiluun ja ristiriitaisuuksiin. Ainahan nämä on tämmöisiä vaikeita aikoja, kasvaminen, luopuminen ja muutokset. Vaikka aikuistumista juhlitaankin murrosiän keskellä, on todellinen aikuistumisriitti käsillä vasta nyt.

Aihetta sivuavana iltakirjana olen lukenut SKS:n toimittamaa kirjaa Syntymä: enteitä ja uskomuksia. Nyt tiedän mitä varoa ja kuinka säilyttää lapsilykky. Monet enteistä luetaan vasta lapsen synnyttyä, mutta tässä kansanviisauksien parhaita paloja myös teille opiksi:

Jos vaimo raskaana ollessaan makaa paljon, niin lapsesta tulee laiska. (...)

Jos leipä pantiin pöydälle nurin, niin lapset syntyi väärinpäin. (Perätilan välttämiseksi!)

Kumpi yhdyselämän aikana on kiihkeämpi, sen näköinen lapsesta tulee. 

Jos lapsella on iso nenä, hänestä tulee rikas, vaikka äiti olisi miten köyhä tahansa ( - Tyyppi, toimeentulosi on tällä turvattu!)

On sellainen uskomus, että lapsesta tulee sen henkilön näköinen, jota äiti raskaana ollessaan paljon näkee. Niinpä yhden talon emäntä selitti, että heidän kymmenestä lapsestaan on yhdelle pojalle tullut ruskeat silmät - vaikka isä ja äiti ovat sinisilmäisiä - siitä syystä, että emännän raskaana ollessa oli piikana hyvin ruskeasilmäinen tyttö. Kun emäntä tuli häntä paljon näkemään, niin tuli lapsesta ruskeasilmäinen. (Tähän voi aina vedota!)

Hiljaisen viikon päätös, rv 22+2

varoitus: teksti sisältää raskauden fyysisillä ominaisuuksilla mässäilyä

Syytän blogihiljaisuudesta väsymystä, joka on lamauttanut viime viikkoina kaiken muun, paitsi aivan pakollisen toiminnan. Kahden viikon ajan pakollisten opiskelumenojen lisäksi vain nukuin ja valitin väsymystä. Väsymys sai pelkäämään masennuksen syventymistä, yhdistän väsymyksen oireiluna niin vahvasti siihen, ja kun tuntuu ettei jaksa, eikä mikään määrä yrittämistä riitä, on itsesyytösten kehä nopeasti valmis. Toisaalta tuntui kuitenkin, etteivät ajatukset sinänsä ole synkät, en vain jaksa. 

Siispä soitto neuvolaan, ja sainkin pika-ajan suoraan samalle iltapäivälle. Hemoglobiini ystävämme oli tippunut lukemaan 110, mikä ilmeisesti vähän verotti olotilaa. Nyt viikon rautakuurin ja loman jälkeen, alkaa elo pikkuhiljaa palata. Rautavalmiste tosin meni vaihtoon, kun sekoitti mahan pari kertaa sen verran tehokkaasti, että kolmatta en jää odottamaan. Nyt koitan nestemäisellä rauta-vitamiinimehulla, kuuleman mukaan se monilla imeytyy paremmin.

Rakenneultra meni mallikkaasti, Tyyppi pyöriskeli ja esitteli itseään joka kuvakulmasta niin kuin ensimmäisessäkin ultrassa. Äidin tunnekuohu ja ihmetys ei ollut ensimmäistä kertaa vastaava, kun vauva on muutenkin nyt liikeiden myötä aika konkreettinen, mutta päivän mittainen kestohymy jäi. Kaikki mitat vastasivat viikkoja eikä häikköjä näkynyt, piilossa ovat. Istukka on kasvanut optimaalisesti kohdun takaseinämään, mikä selittää aikaisin tuntuneita liikkeitä, ja on tietysti kiva kuulla synnytystä ajatellen. Painoarvioksi tuli hyvin keskimääräinen 350 grammaa, muita mittoja en edes muista, eikä neuvolakortin merkinnöistä saa yhtään mitään selvää. Ammattilaisten salakieltä.

Sukupuolta ei sitten näkynyt, tosin en tiedä kuinka tarkkaan kätilö edes sitä puolta ultrasi, kun uskalsin kysyä vasta pöydältä nousemisen jälkeen. Arveli tyttöä, mutta toisaalta muistutti, että monilla pojilla kivekset laskeutuvat vasta rv 30 paikkeilla, että voi se nyt olla kumpi vaan. "Suosittelen, että katsot tarkemmin sitten synnytyksen jälkeen" sanoi huumorintajuinen kätilö, ja näin kai se on tehtävä. Sen verran tämä epävarmakin tulos muutti omaa ajattelua, että olen pikkuhiljaa valmistautunut ajatukseen, että Tyyppi voi tosiaan olla tyttö. Toisin kuin alkuun, se ei enää tunnu yhtään mahdottomalta ajatukselta, jopa päinvastoin.

Oman kehon muutokset jaksavat ihmetyttää. Painoa ei ole nyt kotivaa'an mukaan tullut paljoakaan, mutta vatsanahka kyllä venyy niin, että toisinaan kiristää rasvailusta huolimatta. Navan pullahtaminen ulospäin on vain ajan kysymys, uskoisin. Kaiken huipuksi uuden kasvupyrähdyksen kokeneet rinnat aloittivat viikko sitten toimintansa tuottamalla esimaitoa. Äärettömän huvittavaa ja jotenkin uskomatonta. Minä osaan, olen toimiva fyysinen olento! Kehoni kasvattaa uutta elämää juuri niin kuin on tarkoitus, ja noin vain, ilman mitään muuta ohjetta kuin ikiaikainen geneettinen valmius lisääntyä. On tämä vaan jotenkin älyttömän siistiä. 

Muutos: maha viikolla 11+1 ja 22+2. Näin me kasvetaan!

Ihmissuhdeihmettelyä, 19+4

Sananen arjen keskeltä ettei aivan unohtuisi. Opiskelu on teettänyt paljon työtä viime viikkoina, eikä ajatusten kirjaamiselle oikein jää sijaa. Tyyppi on edelleen kova liikkumaan, tuntuu nukkuvan välissä useamman tunnin ja sitten aloittaa taas pitemmän aikaa kestävän möyrinnän ja potkinnan.  Tietysti esikoisen kanssa on vaikea sanoa, mikä liikkuminen on paljon, mutta vieläkin se jaksaa hämmästyttää. Illalla sängyssä makoillessa tuntuu selvästi kuinka pieni vaihtaa asentoa kuin katiskassa sätkivä kala.

Neuvolakäynnissä hämmästytti eniten vaihtunut terveydenhoitaja, entinen siirtyi johonkin projektiin. Nykyinen on nuori ja vaikutti hyvin kannustavalta, mutta jäi vielä kovin etäiseksi. Kaipa se siitä. Tyypin sykkeet löytyivät hienosti, ja painoa on äidille tullut nyt +3 kg. Maha onkin muutamassa viikossa kasvanut ihan kiitettävästi, vaikka edelleenkin pystyn yllättämään ihmisiä kertomalla raskaudesta. Hassua, kun omaan silmään ja oloon nämä kehon muutokset tuntuvat ihan valtavilta.

Perjantaina on viimein odotettu rakenneultra. Aion udella Tyypin sukupuolta, jos hän nyt suostuu sen paljastamaan. Toki joskus arviot menevät kokeneelta ultraajaltakin pieleen, eikä sillä sukupuolella sinänsä väliä, mutta onhan se jännittävää. Helpompi sitten miettiä tulevaa nimeä tosissaan, varsinkaan pojan nimistä ei edes ehdotukset ole vakiintuneet. Tietysti vähän myös jännittää, onkohan siellä kaikki rakenneasiat kohdallaan. Muuta vaihtoehtoa ei oikein uskalla ajatella, sillä en todellakaan tiedä mitä sitten pitäisi tehdä, jos jokin on oikein pahasti vialla. Paljon on sellaista mistä selviää kyllä, mutta jos ennuste elämään on olematon - en tiedä. Ei sellaista pysty ajattelemaan etukäteen.

Suhde lapsen isään, Untamoon, mietityttää. Vähän aikaa sitten olin jo avautua aiheesta - mikäpä sen kiinnostavampaa luettavaa sosiaalipornoa kuin henkilökohtaisten ihmissuhteiden märehtiminen - mutta koitan kuitenkin myös kunnioittaa toisen ihmisen yksityisyyttä ja oikeutta omaan elämäänsä. Anonymiteetti netissä on sen verta horjuvaa.

Pahimmista ristiriitaisuuksista omien tunteideni suhteen olen ehkä päässyt. Läheisen fyysisen suhteen myötä ihmissuhde alkoi jossain vaiheessa myös käydä aika tunteelliseksi, ja sitä myöten kuluttavaksi. Eihän meidän pitänyt missään vaiheessa muodostaa parisuhdetta, eikä Untamo ole minun elämäni rakkaus. Silti pelkästä kaverisuhteesta on ollut mahdoton enää puhua, nyt kun Tyyppi on joka tapauksessa sitonut meidät toisiinsa jollain tavalla. Minun tunteitani sekoitti myös se, että kun raskauden myötä muu deittailuelämä on kutistunut olemattomiin, on Untamo ollut ainoa ihminen, joka huomioi minua naisena, ja siellä on ainoa syli, josta saan sen kaltaista hellyyttä jota janoan.

Tämä kaikki tekee olon ristiriitaiseksi. Ei meistä parisuhteeseen olisi, kun kumpikin on lähinnä hakenut toisesta turvaa ja tyhjyyden täytettä, sellaista seuraa jossa on kiva olla muttei sen enempää. Lisäksi Untamo on omista syistään aika sekaisin ja hajalla, enkä koe että voisin luottaa häneen kunnolla. En niin, että voisin saada sitä turvaa, hyväksyntää, tunteiden ja tarpeiden kunnioitusta, jota kumppanilta ja parisuhteelta kaipaisin. Yksinäisyyden tie parisuhteen sisällä on jo katsottu loppuun. On vaan kovin vaikea olla luja tässä asiassa, kun jokin osa minussa huutaa huomiota ja haluaa hyväksyntää hinnalla millä hyvänsä, oman terveyden kustannuksella. Toisen miellyttäminen ja tarpeiden täyttäminen omien tarpeiden ja toiveiden kustannuksella, on jo ihan liian tuttua ja sitä pitäisi opetella pois, ei langeta samaan ansaan aina uudestaan. 

Nyt olen koittanut keskittyä omaan elämääni, ja jokseenkin siinä myös onnistunut. Ei olla juurikaan nähty Untamon kanssa, saati sitten että olisi ollut sellaista läheisyyttä kuin aiemmin. Yhteyttä pidetään kuitenkin, ja kyllähän minä välitän siitä ihmisestä kaikin puolin. Joskus vähempi välittäminen olisi ehkä helpompaa.

Untamo ei vieläkään osaa suhtautua Tyyppiin oikein mitenkään. On periaatteessa kiinnostunut ja välittää, mutta samalla myös ahdistunut ja kokee kai itsemääräämisoikeutensa uhatuksi. Isyyteen kasvu näissä olosuhteissa ei suju kivuttomasti: toisaalta haluaisi olla lapselleen isä, mutta toisaalta pelkää hirveästi eikä yhtään tiedä mitä haluaa. Minä koitan ajatella Tyypin parasta ja olla loputtoman kärsivällinen. Huolimatta siitä, mitä milloinkin satun tuntemaan, lapsella on oikeus isään ja isällä oikeus lapseensa. Välillä vain tuntuu epäreilulta, ettei hänen tarvitse päättää, eikä asiasta saada vieläkään mitään kunnon keskusteluyhteyttä.

Minä kannan Tyyppiä joka päivä sekä kohdussani että mielessäni, ja haluaisin hänelle parasta, mutta en enää tiedä mitä se on. Jos Untamo haluaisi yhteishuoltajuuden, en tiedä haluanko sitä hänelle myöntää, vaikka kuinka lapsi onkin biologisesti yhtä paljon molempien. Itseeni luotan ja tiedän, että tulen kantamaan Tyypistä vastuuta niin että se menee kaiken edelle, mutta isästään en ole varma. Uskallanko antaa päätösvaltaa lapsen, kaikein tärkeimmän, elämästä tuolle ihmiselle - toisaalta onko minulla mitään oikeutta tai perustetta sitä evätä? Vanhemmuuteen ei voi kasvaa, jos siihen ei anneta mahdollisuutta. Siksi olen pitänyt mielessäni vielä kaikki mahdollisuudet avoinna ja koittanut antaa Untamolle tilaa. Välillä vain turhauttaa tämä kaikki: odottaa yksin ja silti huomioida toista, kun tuntuu ettei itse sieltä tukea saa.

Kuitenkin tiedän, että Untamo pohjimmiltaan pyrkii hyvään. Tänään oli sydän sulaa, kun katson miestä hoitamassa koiranpentua, josta on pitkään haaveillut. Kuinka se hoivaa ja juttelee omalle pennulleen, tärkeimmälle. Hyvä isä siitä tulisi, jos vain uskaltaisi hyväksyä tilanteen ja antaisi itselleen luvan kiintyä pennun lisäksi myös pikkuihmiseen. Vaikeinta tilanteessa ehkä on se, etten voi tehdä yhtään mitään enempää, en ajaa toisen mörköjä pois tai selvittää selvittämättömiä elämäntilanteita. Vain pyytää mukaan rakenneultraan ja odottaa.

Elämän arvaamattomuudesta (17+6)

Aika usein, kun mietin raskaaksi tulemista, tämä tuntuu vähän epäreilulta. Toiset kärsivät lapsettomuudesta, odottavat ja odottavat pientä ihmettä, kaipaavat vuosia hedelmöityshoitojen tai adoptiojonojen jatkuvassa epävarmuudessa. Minä tulen raskaaksi noin vain, pyytämättä ja vahingossa, yhden huolimatonta seksiä sisältävän kuukautiskierron aikana. Iltaisin tunnustelen Tyypin muljuntaa vatsassa, ja tunnen itseni etuoikeutetuksi. Alan ymmärtää, miksi sanotaan, että lapsi on lahja.

Puhumattakaan tästä epäreiluudesta ja surusta, joka on liikuttanut koko äitiblogiyhteisöä. Kurkkua kuristaa ja sydäntä puristaa, vaikka bloggaaja on minulle vieras ihminen, ei tuttu edes tässä internetmaailmassa. Elämä on niin kamalan haurasta.

Vanhempia tekstejä selatessa huomasin, kuinka alkuraskauden uho ja epävarmuus ovat laantuneet. Olin valmiina puolustautumaan kaikkia epäilijöitä ja arvostelijoita vastaan, vaikka oma asenne taisi olla suurin selätettävissä oleva tekijä. Eihän minun pitänyt päätyä yksinhuoltajaksi eikä saada lasta tällä tavoin, en minä ole sellainen ihminen, vaikka hyväksyin että muille sellaista sattuu. Tai kuvittelin hyväksyväni - ajattelin kuitenkin että on vahingossa parisuhteen ulkopuolella raskaaksi ovat ihmistyyppi, johon minä en kuulu, että niillä ihmisillä on jotenkin merkittävästi erilainen elämänasenne, luultavasti matala koulutustausta ja muitakin ongelmia. Olin vahvasti puolustuskannalla, sillä en halunnut että minut luokiteltaisiin sellaiseksi. Esimerkillistä näennäissuvaitsevaisuutta.

Kai niitä ennakkoluuloja ympäristössä on edelleen, mutta kun itse on raskauden ja tilanteen kanssa sinut, ei niitä sillä tavalla ajattele tai niistä välitä. Oma katsantokanta on laajentunut: elämäntilanteet ovat niin vaihtelevia, että mitä tahansa voi sattua oikeastaan kenelle tahansa, eikä sen pitäisi leimata ihmistä. Lapsen saaminen ilman isää kuulostaa edelleen vähän surulliselta, mutta se että itse odotan yksin, on normaali asiaintila. Vahinkoraskaudessa on ikävä kaiku, mutta tämä raskaus ei yhtään ikävä. Yksinhuoltajaäiti tuo mieleen lähiöhiekkalaatikolta löytyvän rättiväsyneen hirviön, mutta oma äitiys on jokseenkin normaali juttu, minä olen edelleen minä, paitsi että olen myös äiti. Ehkä joskus vielä uskon, että voin olla viehättävä treffi- ja seurustelukumppanikin, vaikka yh-äidissä sanana on paha kaiku. En ole mikään yh:n prototyyppi, mulla vain sattuu olemaan lapsi. Voi ihmisten luokittelun tarvetta! 

Hämmentävintä on se, etten ole ympäristössä juurikaan huomannut leimaavia ennakkoluuloja, tai ihmiset osaavat peittää ne hurmaavasti, mikä sekin on ihan hyvä. Ennakkoluulot olivat lähinnä omia pelkojani, ja todellisuudessa ihmiset suhtautuvat raskauteen positiivisesti ja rohkaisevasti. Mitä kummaa! Samalla tavalla kuin eläin näyttää hampaitaan ja murisee pelätessään, minä olin valmiina puolustautumaan pelkojen takia - turhaan.

Tämän viikon olen käymässä vanhempieni luona Pohjois-Suomessa ja nauttimassa täyshoidosta tenttikirjojen kera. Äitini on täyttä päätä hurahtanut isoäitiyteen, ja neulonut jo yhden nutun ja tikuttaa paraikaa vaippahousuja. Mummu taas odottaa viidettä lapsenlapsenlasta tottuneesti turhia hätäilemättä. Mummun intuition mukaan odotan tyttöä, äiti taas povaa poikalasta. Itse olen siirtynyt odottamaan lasta. Alkuraskaudessa lapsesta oli helpompi luoda mielikuvia. Nyt kun Tyyppi on jotenkin oikeammin olemassa, on sitä vaikea kuvitella mahan ulkopuolisena eläjänä. En osaa enää kuvitella lapsen tulevia harrastuksia tai edes häntä vauvankokoisena nyyttinä, sillä Tyyppi on tässä ja nyt, mahassa köllöttävä alienia muistuttava olento, joka kommunikoi kanssani muljahduksin.

Katselin myös perheen valokuva-albumit läpi omalta vauva-ajaltani, ja täytyy myöntää, etten vastasyntyneenä ollut mikään erityisen kaunis tapaus. Pullottavat ja leveät posket ja vakava, kurttuinen ilme. Pikkuhiljaa hoikistumisen ja ilmeiden myötä kaunistuin kyllä hurjasti, ja syntyessä saatu pitkä musta tukka teki isompana vauvana minusta aika paljon vanhemman näköisen kuin kaljut vauvat ovat. Tietääpä ainakin, mistä Tyypin iso pää ja pulleat posket ovat sitten peräisin, ehkä se on osa mielikuvaa hänestä tällä hetkellä.

Kirpparihankintoja

Olen vähän kateellinen äitibloggareille, jotka kirjoittavat napakoita ja hauskoja tekstejä lapsiperhearjesta aikuisina, eivätkä höpsähdä äitiyteen kuin se olisi elämän ainoa rooli. Hössöttäjä-äitien blogeja en edes jaksa lukea, mutta huomaan yhä enemmän kasvavani itse siihen suuntaan. Vaan minkäs teet, tällainen minä olen. En kovin pullantuoksuinen enkä muutenkaan käytännöllinen superäitimateriaalia oleva ihminen, vaan pikemminkin sekoitus idealismia ja arjen mustaa huumoria, helposti innostuva ja helposti asiat kesken jättävä tytönretkale. Joka nyt sattuu pitämään lapsista ja elämistä enemmän kuin aikuisten ihmisten todellisuudesta. Ehkä siksi ajatukseen vauvasta on helppo tottua, sillä en koe luopuvani mistään kovin tärkeästä sen myötä; mikä olisi parempaa, kuin kölliä ja hassutella kotosalla päivät pitkät. Ajatus lapsesta, vanhempana olemisesta ja vastuusta on asia erikseen, väittävät että vauvat kasvavat ja ovat oikeita ihmisiä. Mutta se ymmärrys kai tulee ajallaan, luonnostaan.

Liikkeet selkeytyvät vähitellen, aika varma keino on ennen nukahtamista, rauhoittumisen jälkeen kääntyä vatsalleen, jolloin Tyypille tulee vähän ahdasta ja pitää muksia itseään parempaan asentoon.  Kuvittelen Tyypin jotenkin samanlaisena kuin ultraäänessä, isopäisenä ja vilkkaana potkijana joka kaikin voimin koittaa tehdä itselleen tilaa ja herättää äidin huomiota. Kasva vain lapsirakas, saat sitten valvottaa minua monet yöt.

Huoli taloustilanteesta on vähän helpottanut. Opintotukilautakuntaan asti meni hakemus, mutta päättivät myöntää minulle kevään tukea, vaikka opintomenestys ei normaalitilanteessa siihen antaisikaan lupaa. Lohdullista, että järjestelmästä löytyy edes hiukan joustoa näissä elämän yllättävissä mutkissa. Järkevän budjetoinnin lisäksi, olen antanut itselleni luvan vähän kiertää kirppareilla, ja Tyypille onkin löytynyt jo vaikka mitä ihanaa. Perjantaina suuntasimme ystäväni kanssa varsinaiselle lastenvaatekirpputorille, lähinnä etsimään minulle sopivia housuja, mutta tietäähän sen miten siinä käy. Totesin, että nyt ei sitten yhtäkään vauvanvaatetta enää tarvitse ostaa, ennen kuin kesällä, jos jotakin vielä oikeasti puuttuu. Äitiyspakkauksen lisäksi Tyyppi saa todennäköisesti kuitenkin lahjoituksia sukulaisilta ja tuttavilta sen verran paljon, että tämäkin varautuminen on ihan liikaa. Mutta vähän täytyy saada äidin itsekin valita, ja kun ne on niin ihania.

Mitä enemmän kirppareita koluaa, sitä kriittisemmäksi lastenvaatteiden suhteen tulee. Vaikka olen koittanut ostaa vain pakko saada -vaatteita, jo nyt ainakin yksi bodyvalinta ihmetyttää. Sattuuhan sitä tosin omissakin vaateostoksissa, että kaupassa kivalta tuntunut ei ikinä vakiinnukaan hyväksi käyttövaatteeksi. Myös siksi olen koittanut vähän hillitä, jos kaikki onkin sitten vauvalle vääränlaista - tosin perusbodyjen kanssa tuskin voi mennä pahasti pieleen.

Ylipäätään kirpparit ovat upeita, ja väärällään hyväkuntoista vauvatavaraa. Tyyppi parka, saa kulkea koko varhaislapsuutensa kirpparikamoissa, vaan niinpä kuljen minäkin. Alusvaatteet, sukat ja sukkahousut haen uusina, melkein kaiken muun löytää uudenveroisena käytettynä. Onhan se budjetin pelastus. Tässä kuvia hankinnoista, hintoja en nyt enää osaa antaa kun yhdellä kirpparilla poistivat laput, mutta bodyt ja potkarit keskimäärin 1,50 - 2 e, mekko ja housut vähän enemmän. 

Vihreää ja raitaa! Puolipotkarit 70 cm, potkuhousut Tuttaa 60 cm, kietaisubody Pikkuset 60 cm ja Lindexin norsubody 60 cm. Sekä omin käsin väkerretty ensimmäinen vauvakäsityö: villamyssy Novita Woolista.

Mekkosortuminen. 62 cm, alunperin Lindexin mallistoa. Taskun vihreä tikkaus ei oikein kuvasta erotu, viidakon eläimet aiheuttivat pakko saada -reaktion. Raitabody Vendi 68 cm, oikeasti violetimpi.

Uuretroa! Oranssi pupuankkabody 68 cm Tuttaa, sienibody 70 cm merkkiä Pippi, ja pikkuruinen Marlonin ankka-nalle-mikälie kietaisubody 60 cm, äitiyspakkausmatskua vuodelta 2006.

Värit eivät ole kuvassa kohdallaan, harmaa on oikeasti vaaleampi ja housut kirkkaanpunaiset. Velourmekko 68 cm ja vakosamettihousut 74 cm, Tyypille ensi talveksi vähä hienompaa.

Tässähän voisi ihan muotibloggariksi tätä menoa ruveta. Itselleni löysin äitiyshousut ruskeaa vakosamettia viidellä eurolla, huraa! Kävin jo aiemmin tuskastumassa erään halpavaateketjun mallistoon, jossa kaikki housut kapenivat lahkeista, kuten muodissa tapana on, niin ettei niitä voinut pitää, ja väsyneenä olin varma ettei ikinä mistään löydy enää sopivaa housua. Lisäksi löytyi yksi kiva mariininsininen tunika, joka menee sekä oikean mahan että tämän pienen version kanssa. Nyt saat kasvaa, maha!

Malttamattomuutta ja kuulumisia, rv 16+3

Taidan kuulua myös ihmisryhmään malttamattomat odottajat. Nyt olisi erittäin hyvä aika opiskella ja antaa vauvan kasvaa ihan omassa rauhassaan: ei ole pahoinvointia tai muita vaivoja, raskaus ei ilmianna itseään juuri mitenkään, tuntemattomat eivät vielä edes huomaa vaikka omissa silmissä vatsa onkin paisunut. Ajatukset vaan eivät jätä rauhaan. Valmistan itseäni lapseen, äitiyteen ja tulevaan muutokseen niin että se jättää kaiken muun alleen.

Onhan tämä toki ainutlaatuisempaa ja tärkeämpää kuin mikään muu. En aio olla raskaana kovin monta kertaa elämässäni, ja lapsen saaminen on kiistatta yksi isoimpia elämänmuutoksia. Silti on vähän hölmö ja syyllinen olo, kun pitäisi tehdä kaikkea muutakin ja osata keskittyä. Sitäpaitsi tämä odottaminen jatkuu vielä vaikka kuinka pitkään. Voisin hypätä ihan mielelläni kolme kuukautta ajassa eteenpäin, niin että pääsisin lomalle opiskeluista, muuttamaan uuteen asuntoon ja ihan tosissani rakentamaan pesää. Kun mielessä ei kuitenkaan liiku mitään muuta, eikö voisi olla jo kesä. Eihän tämä homma ole vielä edes puolivälissä!

Tunsin viikko sitten ensimmäistä kertaa kuplintaa, jonka tulkitsin Tyypin liikkeiksi. Suuren osan ajasta mahassa möyryää niin ettei sitä osaa erottaa, mutta kun muilta osin hiljaisena hetkenä tuntuu yksittäisiä, selvärajaisia kohdun seinään puhkeavia kovia saippuakuplia, ei se kai voi olla muutakaan. Samoihin aikoihin Tyyppi myös mielessäni vaihtui tytöksi, vaikka koko alkuraskauden odotin selvästi poikaa. Hassua.

Rakenneultraan on vielä kuukausi. Viime yönä näin unta, jossa Tyypin yhden munuaisrakkulan (...) seinämät eivät olleet kehittyneet kunnolla, vaan se oli jäänyt pehmeäksi ja vuosi jotakin nestettä. Syyllisenä tähän oli alkuraskaudessa syömäni mielialalääkke. Tila oli hankala mutta ei hengenvaarallinen, johonkin leikkaukseen meidän kuitenkin piti valmistautua synnytyksen yhteydessä, ja sain ohjeistuksen vaihtoehdoista paperilla, johon en ehtinyt unessa perehtyä vaikka kuinka yritin. Muutaman seesteisen viikon jälkeen on taas ollut jotenkin epävarma olo, kai se heijastuu uniinkin.

Alavatsalla tuntui viikon ajan menkkamaista jomotusta ja satunnaisia viiltäviä ja pistäviä kipuja. Googlasin asiaa, ja vaikuttaa että se on normaalia, juurikin näillä viikoilla kohdun kasvukipuja ja kiinnikkeiden venymiskipua tuntuu aika monella. Olisi mukavaa, jos voisi kuunnella Tyypin sydänääniä, ja varmistaa että elossa ollaan, mutta päätin ettei doppleri ole kovin järkevä ostos, kun pian ne liikkeet tuntuvat ihan oikeasti. Mahakaan ei tunnu kasvavan, tai sitten olen vain niin tottunut siihen. Kohtu on kai noussut ylöspäin, kun maha tuntuu jotenkin kokonaisemmin kasvaneelta sen alun alavatsapömpötyksen jälkeen, mutta tavallaan pienemmältä kun kasvu on enempi tasaista. Paino ei nouse vieläkään, täytynee tulevalla talvilomalla vanhempien luona koittaa syödä hyvin, ettei neuvolasta tule sanomisia. Oikeastaan tiedän, ettei tässä vaiheessa haittaa jos painoa ei tule, mutta silti olen alkanut tarkkailla asiaa.

Perjantaina selätin väsymyksen, ja kävin katsomassa erään rockyhtyeen keikkaa. Oli mukava pitkästä aikaa laittautua ja lähteä kunnolla ihmisten ilmoille, peilistäkin katsoi joku hyvännäköinen nainen. Bassot resonoivat koko kehossa ja piti vähän tanssiakin, Tyyppi sai melkoista kyytiä. Kuuloaisti on kunnolla kehittynyt vasta viikolla 24, mutta jotakin ääniä se kai jo aistii, ja musiikin aiheuttaman värinän tietysti. Viikottainen kuorossa laulaminen onkin meidän yhteinen harrastus, luulen että se on Tyypille vielä keikkoja mieluisampaa, kun tuntuu äidin äänen tuottama värinä ja mielihyvä samaan aikaan. Kai siitä väkisinkin tulee nero tässä ympäristössä, mozartia ja rockmusiikkia sopivassa suhteessa.

Tuntemuksia ja terveydenhoitoa, 14+3

Lapsi on jotakuinkin kymmenen senttiä pitkä, on kasvattanut itselleen kaulan, hampaiden alut, ulkoiset sukupuolielimet, ja osaa tehdä hengitys-, nielemis ja imemisliikkeitä. Neuvolassa kuunneltiin sydäntä, se sanoi wuzhuum, whuzuum. Kuulosti avaruusalukselta. Epäilen alieneita koko hommasta. Äiti on edelleen jossakin flunssan jälkitaudissa, väsynyt, tukkoinen ja päänsärkyinen. Ei kuitenkaan niin kipeä, että voisi olla vain tekemättä mitään. Yliopistollekin on mentävä tulevalla viikolla, on vain jaksettava. Koitan hellittää asioista joista voin, vaikka tiskipöydälle kerääntyneet pannut ja kattilat onkin pestävä ennen kuin joku kämppiksistä saa hermoromahduksen.

Perjantaina oli neuvolakäynti, ja yksi harvoista lääkärin vastaanotosta. En tiedä, oliko neuvolassa jotenkin erityisen kiire, vastaanottoajat ainakin olivat sekaisin, mutta liukuhihna-olo jäi koko hommasta. Hätäisesti sekä terkkari että lääkäri kysyivät kuulumiset, lähinnä kai koska niitä kuuluu kysyä, mutta minkäänlaista kohtaamista ei ehtinyt syntyä. Ei niin, että minulla olisi erityisiä huolia, mutta kyse onkin siitä jos olisi. Neuvolasa pitäisi olla aikaa kohdata odottaja rauhassa, niin että huolet ehtii kertoakin. Kai se on resurssikysymys.

Terveys sinänsä näyttää hyvältä: olen rh-positiivinen, joten niitä vasta-aineita ei tarvitse miettiä, verenpaine ok, ei valkuaisaineita virtsassa ja sisäpuoleltakin näytti siistiltä. Ehkä tästä nuoresta iästä on jotakin hyötyä, vaikka ehtiihän sitä vielä hankkia kaikenlaiset raskausmyrkytykset ja -diabetekset sitten myöhemmin. Toivon kyllä, etten joutuisi sokerirasitukseen, sillä ajatuskin paastotun yön jälkeen juotavasta sokerilitkusta ällöttää. Normaalipainoisena alle 25-vuotiaana siitä saattaa päästä luistamaan. On tässäkin inhotuksen aiheet: synnytyksessä ällöttävintä on napanuoran katkaisu, ja raskaudessa sokerilitkun juominen.

Luottamus hoitohenkilöstöön ei nyt ole kovin suuri. Kun kerroin terkkarille, että alaselkää juilii, hän vain piti asiaa kummallisena, ei sen vielä tässä vaiheessa pitäisi, jännä juttu. Sen sijaan, että kärsisin kipeän alaselän kanssa, kunnes suostuvat ottamaan vakavasti, soitin fysioterapeuttiystäväni neuvosta apuvälinekeskukseen, ja kävin hakemassa tukiliivin. Maailman epäseksikkäin asuste, mutta ristiselän vihlonta alkoi helpottaa jo saman päivän aikana. Vähän tuntuu kummalliselta, että yli kymmenen vuotta tätäkin neuvolapiiriä hoitanut terkkari ei ole ennen tavannut alkuraskauden selkäkipuja, kun kuitenkin asialliset raskausoppaat osaavat niistä kertoa. Esimerkiksi Malla Rautaparran kirjoittama Kantamisen kausi, kertoo nivelsiteiden löystymisestä, kyseessä on relaksiinihormonin aiheuttama vaiva joka löystyttää risti-suoliluuliitosta lantiossa ja "ristiselän vaivat saattavat alkaa jo raskauden varhaisessa vaiheessa eivätkä siis liity lapsen kokoon". Terkkarin asenteesta kimmastuneena, menin aika puolustuskannalla apuvälinekeskukselle, mutta siellä olikin mukava fyssari, joka ei epäillyt vaivaa hetkeäkään ja kirjoitti samantien laina-aikaa elokuulle asti. Ehkä terveydenhoidossa on vielä toivoa.

Tekstistäkin paistaa päivittäin läsnäoleva ärtymys, kriittisyys ja epäily kaikkea kohtaan. Negatiivinen asenne ja huolet eivät tee hyvää, mutta vaikea näistä on päästä irti. Taustalla painava taloudellinen epävarmuus ei yhtään helpota tilannetta. Ehkä tämä on osittain hormonaalistakin, olen kai niitä odottajia, jotka kiukkuavat siihen asti että lapsi on maailmassa, enkä raskaudenhehkuisia pullantuoksuisia pesänrakentajia. Valmiiksi kyseenalaistava ja piikikäs mielenlaatu saa hormoneista ihan uutta puhtia. Toivottavasti lähipiiri kestää.

En yritä edes väittää, etteikö raskaus ja lapsen saaminen muuttaisi minua. Jo nyt olen muuttunut sisäänpäinkääntyneemmäksi, ajatukset ovat lapsessa lähes jatkuvasti ja huolehtivat tulevasta. Tarvitsen paljon aikaa ja tilaa itselleni, ulkona juokseminen on vähentynyt. En varmaankaan ole yhtä viihdyttävää seuraa kuin ennen, varsinkaan kun en saa päihteillä aikaan sitä nopeaa rentoutumista ja avautumista, mihin olen tottunut. Nähtäväksi jää, miten paljon mökkeydyn lapsen kanssa, kun tuntuu että mökkeydyn jo nyt kun hän on vielä mahassa helposti kuljetettavassa muodossa.

Toisaalta en usko, että kovin helposti ahdistun kotona olemisesta. Äiti sanoi puhelimessa, että voinhan sitten opiskella jo keväällä - tuntui jotenkin olettavan, että elän opiskelujen tai töiden kautta kuten hän itse ja kaipaan palavasti aikuismaailmaan. Itse olen aika varma, ettei yliopistolle ole yhtään mikään hinku, jos vaihtoehtoisesti voin elää hyvää ja rauhallista kotielämää ja nähdä omia ihmisiä muissa yhteyksissä. Ei minulla yliopistolla edes ole mitään aikuismaailman verkostoa, koululta se tuntuu ja ihmiset keskenkasvuisilta siellä.

Kai sekin muuttaa, että on pakko ajatella aikuismaailman asioita. Ei riitä että selviydyn miten kuten, vaan haluan antaa lapselle turvallisen ja hyvän kasvualustan. Yhtenä iltana puhuttiin Untamon kanssa lapsivakuutuksesta, ihme sinänsä. En osaa päättää, pitäisikö sellainen nyt ottaa vai ei. Onhan se kallis, eikä minulla oikeastaan ole varaa käyttää yksityisiä lääkäripalveluita. Kyse on myös arvostuksista: valtion kuuluisi taata kaikille kansalaisilleen hyvä terveydenhuolto, enkä haluaisi olla osa yksityistämiskehitystä. Silti en voi kieltää, etteikö uskoni julkiseen terveydenhuoltoon olisi aika heikoilla. Varsinkin allergialapsen kanssa eläneet kertovat lähes aina saman tarinan: hankalien oireiden kanssa on taisteltu kolmesta kuuteen kuukautta, kunnes on vihdoin menty yksityiselle allergiaspesialistille, ja homma on alkanut selviämään.

Tämän kokoisessa kaupungissa vakuutuksen ottaminen myös sikäli kantaa hedelmää, että yksityisiä lääkäripalveluita on tarjolla iso kirjo, ja ne ovat auki myös viikonloppuisin. Viikonloppuisen ruuhkapäivystyksen välttäminen olisi aika iso juttu. Järkisyiden lisäksi on vielä pelot. Uusinta Vauva-lehteä lukiessa mietin asiaa väkisinkin. Entä jos Tyyppi päättää syntyä pikkukeskosena ja tarvitsee tehohoitoa, entä jos allergiat tulevat pahoina, entä jos. Puhumattakaan muista vammoista. Miten lapsen terveydelle voi asettaa mitään hintaa? Jos on varaa maksaa omasta terapiasta kelakorvausten jälkeen 80e kuussa - ei kyllä ole mutta on pakko -  miten satasen omavastuu vuodessa lapsen terveydenhoidosta voisi olla liian iso?

Lopputuloksena taitaa olla, että lapselle perustetaan terveysrahastotili, jolta maksetaan vakuutukset ja lääkärikäynnit. Olettaen että Untamo on mukana hankkeessa, yksin tähän ei ole mahollisutta. Tai sitten julkisia palveluja puoltava äitini saa puhua minulle järkeä. Koomista tässä on se, että punnitsen tosissani asioita, joiden hoitamista vihaan ja välttelen kaikkein eniten. Talous, budjetointi, vakuutukset - hyyih onko pakko? Tervetuloa aikuisten maailmaan, Marjukka.

Flunssaa ja väsymystä, 13+4

Keskiraskauden viikot kuluvat yhtä aikaa hitaasti ja nopeasti. Mitään ei oikein raskauden saralla tapahdu, alkuhämmennys on väistynyt ja nyt vaan sitten odotetaan että raskaus alkaisi näkyä ja tuntua. Toisaalta aika kuluu nopeasti: viikot kuluvat sukkelaan muissa puuhissa, ja vaikka kirjoittamista ehtii ajatella, on hetki yleensä joko liian rauhaton tai väsynyt. Niin kuin kaikkien muidenkin mukavien hommien kanssa usein on, niille täytyy vain tehdä tilaa.

Olen ollut viimeisen viikon flunssassa. Suhteellisen lievässä sellaisessa onneksi, vain kurkkukipua, räkää ja tukkoisutta, mutta väsymys ei tahdo hellittää. Kipeys tekee myös herkäksi ja huonotuuliseksi. Mikään ei huvita, ja elämä tuntuu vaativan liikoja. En löydä mistään energiaa, haluaisin vain käpertyä peiton alle päiviksi ja odottaa että tämä menee ohi.

Tuntuu pelottavan tutulta. Jospa se nyt on vain tämä flunssan väsyttämä keho ja pää, mutta muistan hyvin viime kevään, ja sitä edellisenkin, jolloin masentuneisuus veti kaiken puhdin pois. Olen ennen ajatellut, että syksy on ollut vaikeinta aikaa, sitä joka on vienyt voimat, ja keväällä olen pidemminkin ladannut ja käynyt siksi hitaalla, mutta nyt en enää tiedä. Kevätvalo on kirkas, siitä pitäisi osata nauttia. Pitäisi jaksaa ulkoilla, että jaksaisi, ja syödä hyvin, ja hoitaa kotia ja opiskella. Missä vaiheessa olen unohtanut, että olen vieläkin toipilasvaiheessa, ja alkanut vaatia itseltäni näin paljon? Vaikka olenkin päättänyt pärjätä, tai juuri siksi että olen päättänyt pärjätä, tarvitsen paljon armollisuutta omaa keskeneräisyyttäni kohtaan. Mistä sellaista löytäisi, kun kaikki muut tuntuvat toimivan aivan toisilla paristoilla, ja minä olen ainoa hidas, kömpelö ja väsynyt, jolle pesukoneen pyörittämisestä tulee päivän päätyö.

Toisinaan auttaa, kun katselen tätä kömpelöä ja tarvitsevaa itseäni ikäänkuin ulkopuolelta. Löydän itsestäni huolehtivan aikuisen, joka silittää pientä minuutta vakuuttaen, että kaikki kyllä järjestyy. Minä pidän itsestäni huolta, selviän kyllä. Kuulostaa jakomieliseltä, mutta ei se oikeastaan ole, jokaisen on opittava olemaan oma huoltajansa.

Tottakai toisinaan kaipaan hirveän kipeästi, että olisi joku toinen, joka olisi kyselemättä vierellä. Vaikka minulla on hyviä ystäviä, joiden luottamus ja läsnäolo on maailman tärkeintä, ei se ole sama kuin joku aivan erityinen, jolle olisi jotakin aivan erityistä. Oikeastaan teen vasta nyt kunnolla eroa viime suhteesta, avioliitosta. Vaikka erosimme jo kesällä, olen nyt vasta kunnolla yksin, ilman ihastuksia, joihin turvata ja joista hakea itsetuntoboostia. Eron tekeminen on välttämätöntä, tervehdyttävääkin, mutta ihan hirveän kipeää. Miten oppia olemaan ja elämään yksin, kun on koko itsenäisen elämänsä ajan oikeastaan ollut parisuhteissa?

Kaikki palaa lopulta samaan alkupisteeseen: kelpaamisen tarpeeseen ja hylätyksi tulemisen pelkoon. Perustaviin kognitiivisiin uskomuksiin, jotka määrittävät kaikkea tunne-elämää ja elämänvalintoja. Tuntuu loputtomalta suolta nähdä joka puolella vaan omat sairastuttavat mielenmallinsa, joita pitäisi alkaa pikkuhiljaa murtaa. Lapseen valmistautuminen pakottaa tekemään psyykkistä työtä, kohtaamaan paljon asioita itsessään. Millainen vanhempi ja ihmisenmalli minä haluaisin olla, millainen kykenen olemaan? Ja kuinka kelvata itselleen keskeneräisenä, vasta harjoittelevana, vielä tuhat kertaa samaan seinään päätänsä lyövänä hölmönä? Mutta hölmö on hellä sana, hyväntahtoinen. Hölmö ei tee huonoja ratkaisuja ilkeyksissään, vaan vahingossa, ehkä koska yrittää tehdä hyvin muttei oikein vielä osaa.

Pärjäämisen kanssa tunteet ovat ristiriitaiset. Ulkopuolisille tekee mieli näyttää, että kyllä minä pärjään. Yhteiskunnalle varsinkin, näyttää että köyhä-totaaliyhäri-saamaton hippi-opiskelija kykenee kasvattamaan lapsen, epäilkää kuinka paljon tahansa. Lapsen hyvinvointiin ei tarvita määrättömästi rahaa vaan läsnäoloa ja aikaa. Vaikka tehokkuus-tuottavuus ajattelussa pärjää, minä pärjään olemisessa ja huolenpidossa.

Läheisille taas pitäisi uskaltaa näyttää myös pelot. Se, että en minä ihan yksin pärjää, tarvitsen ympärilleni ystäviä ja haluan rakentaa myös lapselle vahvan tukiverkon, jossa on toisistaan huolta pitäviä ihmisiä. Miettiä jo valmiiksi, keneltä voi pyytää apua kun väsyttää, ja keneltä voi saada autoa lainaan tai kyydin terveyskeskukseen. Eihän kukaan edes oleta, että minä selviäisin ypöyksin, miksi sitten pitäisi pelätä pyytämistä? Välillä vaan tuntuu, ettei minulla ole mitään annettavaa, ei sellaisia taitoja tai tavaroita joita voisin vaihtaa, pelkkä ailahteleva seurani.

Ehkä voin alkaa tarjota low-life terapiaa: kotoilua ja hitailua kaikille kiireen uuvuttamille työläisille. "Tule meille, saat haistella vauvan tuoksua ja viettää tuntikausia lattialla lässyttäen. Pidemmällä kurssilla opit päästämään irti aikatauluista, sillä vauvalla ei sellaisia ole, ja arkiasioiden suorittaminen lapsen kanssa käy puolet hitaamin kuin tavallisesti. Huomaat, kuinka kiireelle ei enää ole sijaa." Tehokasta arjenhallintaa ja multitaskingia voi sitten mennä harjoittelemaan niihin vauvalehden hymyileviin viiden lapsen perheisiin, jossa äiti paistaa joka aamu tuoreita sämpylöitä vauva toisessa kainalossa ja käy samalla lenkittämässä koiran ja viemässä lapset kehittäviin harrastuksiin kun kotona lounas porisee jo liedellä.

Tämä Eeva Kilven runo, jonka ystäväni kerran lähetti minulle kirjeessä, on toiminut minulle voimarunona. Sellaisena, josta saa lohtua, kun sen lukee illalla nukkumaan käydessä tai milloin vain tarvitessaan vähän hoivaa ja uskoa itseensä. Laitan sen tähän, tuomaan voimaa myös muille.

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä, 
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

- Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta ja muita runoja, WSOY 1972

Ultraäänen kertomaa

Perjantaina viimein koitti odotettu ensimmäinen ultra. Pari kuukautta epävarmuutta on pitkä aika, kun positiivisen raskaustestin jälkeen on vain pitänyt koittaa uskoa, että joku siellä kasvaa, ihan oikeasti. Untamo ei mukaan päässyt töiden takia, enkä tiedä olisiko oikein halunnutkaan. Sijassaan tukihenkilönä toimi ihana ystäväni, ja se ratkaisu tuntui oikealta. Yksinkin olisin voinut mennä, mutta nyt jälkeenpäin varsinkin tuntuu hyvältä, että mukana oli joku, jonka kanssa voi jakaa sen ihmetyksen, kun ruudulla liikkuu ihan oikean näköinen ihmisenalku. Ei siihen oikein riitä sanat.

Ensin ultraaja - en tiedä terkkariko vai lääkäri, kun ei neuvolakortin merkinnästäkään saa selvää - kertoi, mitä käynnillä tulee tapahtumaan ja mitä sikiöstä katsotaan, ja sitten päästiin suoraan itse asiaan. Ensin katsottiin ultralla mahan päältä, ja kohtu on jo noussut sen verran, että sieltähän Tyyppi löytyi ruudulle oikein elävänä ja liikkuvaisena. Tuntui uskomattomalta, että siellä ihan oikeasti on ihminen ihmisen sisällä, ja vaikka se on noin pieni vielä, se ihan oikeasti liikkuu ja näyttääki ihan pikkuihmiseltä sormineen kaikkineen.

Tyyppi todellakin jopa vilkutti kameraan heiluttamalla kättä ja harottamalla sormiaan, ja potki myöskin vilkkaasti. Omituista, kuinka voi nähdä, että siellä se minun sisälläni potkii ja nyrkkeilee kohdun seinää, mutta mitään ei tunnu. Ultraajan vähän mahaa taputellessa Tyyppi vaihtoi kuuliaisesti asentoa, ja hyvin päästiin katselemaan päästä varpaisiin joka puolelta. Kaikki näytti olevan ihan hyvin, elimiä löytyi ja niskaturvotusta sen verran vähän, että kromosomipoikkeaman riskiluku tämän iän kanssa on 1:24 000. Toisin sanoen älyttömän pieni, jos ajatellaan, että alkuraskauden keskenmenoriski on 1:10, ja siitäkin on jo onnellisesti ohi päästy. Mitat näyttivät ilmeisen sopusuhtaisilta, ja pituutta Tyypillä on nyt vähän yli seitsemän senttiä.

Tyyppi, rv. 12+1

Tyypin yksityisyyttä lainkaan kunnioittamatta, tässä hän nyt on kaikkien ihailtavaksi. Saman näköinen kuin muutkin sikiöt, paitsi että tietysti kaikkein hienoin. Nenä ja leuka näkyvät tässä sivuprofiilista hienosti, musta aukko on vatsalaukku ja pallero alhaalla toinen jalka. Niskan heijastuksesta voi syyttää huonossa valo-olosuhteissa ultrakuvaa kahvilan pöydässä kuvannutta äitiä.

Raskausiikkoja on kasvun mukaan tänään 12+2, eli aika oikeassa oli arviot - kuukautisten mukaan niitä olisi jo 16+0. Neuvolan valistuneisiin arvauksiin ja raskaustestin herkkyyteen voi siis tässä tapauksessa luottaa, omaan kuukautiskiertoon luotto olikin jo aikoja sitten mennyt. Laskettu aika menee elokuun puolelle, torstaina 9.8, tosin Tyyppiä tuskin tämä tieto juuri hetkauttaa, hän syntyy juuri kun siltä tuntuu.

Helpotuksen tunne oli ultran jälkeen aika iso, enkä ihmetykseltä osannut muuta kuin hymyillä. Nyt se on totta, ja kaikki on toistaiseksi hyvin. Ei kuollutta alkiota eikä monikkoraskautta. Hyvin kasvettu Tyyppi, jatka samalla tavalla! Koitan auttaa sua minkä voin, olla hyvällä tuulella, syödä, liikkua ja levätä. Ja ajatella pajon lämpimiä ajatuksia.

Rv 13 (?) ja odottaja pihalla

Olen ollut viimeisen viikon harvinaisen huonolla tuulella. Tympii ja turhauttaa. Mikään ei oikein huvita, pienetkin asiat ärsyttävät. En oikein tiedä miksi, mutta omat jaksamisen ja sietämisen rajat ovat nyt tiukilla. Jotkut odottajat kertovat keskiraskauden raivohormoneista, ehkä sitten niin. Mitenhän nämä saisi purettua rakentavaksi energiaksi?

Tämän päivän terapiakäynti meni aika syvälle varhaislapsuuteen ja tunnekokemuksiin. Vaikka juuri olin vakuuttanut, ettei minua oikeastaan juuri nyt pelota, vaan on aika varma olo, iltapalalla löysin itseni itkeä tirauttelemasta Eve Mannun Musta tulee perhe -voimakirjan kanssa.

Toimeentulo on tosi tiukilla nyt, en tiedä mistä ja milloin saan seuraavan kerran rahaa. Odotan opintotukipäätöstä, jotta pääsisin hakemaan toimeentulotukea, jos edellämainittu on kielteinen. Budjetointi on hankalaa, kun en tiedä mihin asti on pärjättävä. Kaikesta ylimääräisestä ostettavasta on kieltäydyttävä, ja kaiken tarpeellisenkin hankkimista lykättävä tuonnemmaksi, jos kyse on muusta kuin ruasta. Silti sorruin kirpputorilta ostamaan maailman söpöimmän mekon vauvalle, harmaan collegemekon jossa on violetteja eläinkuvioita: apina, kirahvi, virtahepo ja leijona. Kai pojallekin voi pukea eläinmekon?

Epävarmuus kiristää hermoja. Tuntuu ettei voi tehdä mitään, kuin olisi sysätty täysin yhteiskunnan ulkopuolelle, kun ei ole varaa ilmaista itseään kuluttamalla. Ällöttävä ajatusmalli, ja silti totta. Laskupino kasvaa: ne mitä en voi lykätä, lähetän äidille. Hermostun kaikkeen. Bussi tulee aina joko myöhässä tai liian aikaisin, samoin kuin uni. Presidentinvaaleista kouhottaminen ärsyttää, facebookista pitäisi sensuroida puolet. Ultra Bran comebackkeikka ärsyttää, lähinnä koska itsellä ei ole siihen osaa eikä arpaa. Kaaos kotona ja pään sisällä kasvaa hiljalleen, kylppäri on edelleen ällöttävän likainen ja viikonloppuna pitäisi muuttaa uusi kämppis.

Ja ennenkaikkea pelkään, miten tulen pärjäämään. Pelkään, että vauvan myötä yksinäisyys musertaa alleen, vaikka ihmiset kuinka väittävät muuta. Suren sitä, etten ole kenellekään se kaikkein tärkein ihminen. Suren menetettyjä ihmissuhteita, olen hukassa tunteiden ilmaisun kanssa, itken pienen Marjukan puolesta, jonka piti olla iso jo aivan liian varhain ja joka ei koskaan oppinut suuttumaan.

Unissa teen eroa vanhempiini, raivostun vuorotellen sekä isälle että äidille. Sekin työ on vielä tehtävänä.Ehkä siksi, että muutin kotoa jo 16-vuotiaana, en ikinä ehtinyt kyllästyä ja suuttua, hakea omia rajojani. Vain vastuu lankesi luonnostaan. Pelkään siirtäväni tunteiden ylisäätelemisen vauvalle, peilaavani lapseen kaiken itsestäni, vaikka kuinka haluiaisin välttää sitä. Varhaiskasvattajan tärkein tehtävä on itsekasvatus, pieni lapsi imee kaiken ympäristöstään ja tekee päätelmiä jo hirveän varhain. Minun täytyy kasvaa hirveän vahvaksi, oppia ilmaisemaan tunteitani, oppia vaatimaan maailmalta, pitämään itseäni arvossa. Minun täytyy antaa lapselle lupa kaikkiin tunteisiin ja hyväksyä myös viha, jota minun on ollut hirveän vaikea kestää itsesssäni. Pelottaa, minä olen vielä niin kesken ja pihalla.

Eve Mantu kirjoittaa turhautumisraivosta osuvasti:

" Turhautumisraivo voi pakkautua moneen kerrokseen. Jossakin syvällä on oikea jyhkeä peruskallio yksinhuoltajan elämän epävarmuuteen ja jatkuvaan taloudelliseen tasapainoiluun liittyvää turhautumista. Peruskallion päälle on kasautunut paksu kerros pettymystä ja kapseloituja sydänsuruja, yksinäisyyttä ja muuta raskasta maa-ainesta. 

Pohjasedimenttien päälle on saattanut kasautua tuoreempaa turhautumista, riittämättömyyden tunnetta työssä, isyyteen liittyviä kysymyksiä, omiean harrastusten ja mielenkiinnon kohteiden kaipuuta, sairauksien potemista ja kotirumban pyörittämisestä tulevaa turhautumista.

Pintakerroksiin pakkautuu päivittäin vaihtuvaa turhautumissälää. Pientä hiertävää asiaa, huonosti nukutun yön jälkeistä kähinää, ystävien ohareita, PMS-oireita, myöhästeleviä busseja, lattialle putoavia puurolautasia.  

Kun turhautumiskerrostuma hetkittäin hahmottuu kokonaisena, kilometrien paksuisena uuvuttavana järkäleenä, se vielä elämänhalun ja rohkeuden. Koko elämä näyttäytyy turhauttavana taisteluna mahdottomissa olosuhteissa täydellistä ylivoimaa vastaan. "

Bingo! Juuri tästä on kyse tänään. Kaikki kiehuu yli. Itkun välissä silittelen mahaa ja kuiskaan vauvalle: onneksi sinä olet vielä siellä suojassa. Järjestän asiat ennen kuin tulet maailmaan.

Maha on paisunut viimeisen viiikon aikana, satunnaisen iltaturvotuksen sijaan se röllöttää tuossa aina. Housujen napit menevät vielä kiinni, mutta alkavat ahdistaa jossain vaiheessa päivää. Muutama hame menee sentään nätisti, jos tässä jokusen viikon vielä pärjäisi. Typerää ostaa puolikkaita äitiysvaatteita, koska eihän tämä mikään söpö vauvamaha ole vielä, kaukana siitä. Epäuskon siitä, että vauvaa ei olisi, se tosin tehokkaasti on vienyt. Pakko siellä on jonkun kasvaa, kun yhtäkkiä paisun.

Nyt illan tullen koetan pitää itseäni hyvänä. Laitan lohtulevyn soimaan, käyn lämpimässä suihkussa, laitan mahalle hyväntuoksuista rasvaa ja joogaan levottomuuden ja selkäkivun pois. Juon lämmintä kaakaota kanelilla ja luen vähän Muumipappaa ja merta, jos uni ei meinaa tulla. Kyllä tämä tästä.

Varautuja selvittää kestovaippamysteerin

Tämä vauvanodotushomma laittaa minut varautumaan tavallistakin enemmän.  Yritysmaailman kielellä puhuttaisiin kai riskien kartoittamisesta. Varautuminen on ihan eri asia kuin murehtiminen tai kontrolloiminen, sellaista en myönnä. Haluan vain tietää miten toimia, jos jotain tapahtuu, en estää tai hallita tuota tapahtumista. Vähän niin kuin Muumimammalla on aina käsilaukussa kuiva sukkapari, aspiriinia ja muuta pientä hyödyllistä, sen varalta jos jotain sattuu. Silti Mamma ei kiellä ketään kiipeilemästä rantakivillä, koska siinä voi kastella kenkänsä.

Aloitin varautumisen jo lapsena lukemalla puhelinluettelosta, mitä täytyy tehdä, jos annetaan yleinen vaaramerkki tai on kaasuvaara, ja mielikuvaharjoittelin kriisissä toimimista kotimme saunassa. Tein myös suunnitelman sen varalle, jos pitää valita kumman vanhemman mukaan lähden, ja loogisin perustein valitsin isän, koska isä osaa enemmän käytännön töitä kuten korjata laitteita, metsästää ja kalastaa. Sydäntä tosin kylmäsi, koska äiti oli ja on kuitenkin vanhemmista se läheisempi, johon turvaan.

Kun kolme vuotta sitten olin hankkimassa kissoja, luin kissaoppaita ja imin tietoa kissojen hoidosta ja mahdollisista ongelmista valmiiksi päähäni. Kissojen käytännössä tultua taloon, ei oppaita ole juuri tullut katsottua. Kun aloitin yliopiston, käytin kesälomasta pari päivää valmistautumiseen: selvitin kampuksen rakennukset, luokat, mistä saa ruokaa, mitä sivuainevaihtoehtoja on ja paljonko niitä opintoja voi tehdä, mitä kerhoja yliopistolta löytyy jne. Parin ensimmäisen viikon aikana opiskelukaverit tottuivat kysymään aina minulta, kun jokin oli epäselvää. Itse ihmettelin, miten ne ovat tulleet opiskelemaan ummikkoina ottamatta mistään selvää, ja luottavat vain että asiat järjestyvät.

Nyt varautuja-minä ahmii vauvaoppaita kriittisin silmin. Ihmettelen, miten jotkut lasta suunnitelleet saattavat olla paljon enemmän pihalla, minähän olen raskaana yllätyksenä! Mutta luojankiitos, kaikki muut ihmiset eivät olekaan varautujia. :) Ensimmäisten raskausviikkojen kirjoituksistakin huomaa, kuinka pääni kävi ylikierroksilla yötäpäivää, ja vauvalehdistä muistiin varastoitunut tietomäärä pulpahti yhtäkkiä takaisin aktiivimuistin käyttöön. Neuvola, sikiöseulonnat, synnytysasennot, puudutteet, lapsen kehitys, ruokarajoitteet, vaatteet, vaipat, varusteet... Kaikki oli yhtäkkiä pinnalla.

Aluksi oli pakko kirjoittaa listoja, jotta pystyin nukkumaan. Listat, tuo mihin tahansa varautumisen paras työkalu! Kun asiat ovat ylhäällä, niitä ei unohda vahingossa, mutta tarvittaessa ne voi unohtaa ja laittaa uusiksi. Toistaiseksi listoja on ulkoa osaamistani unilauluista, isoista hankinnoista, hyvistä lastenkirjoista, kelpuuttamistani leluista, yhteiskunnan tukimuodoista ja huoltajuusasioista, satunnaisista asioista joita muuten vaan ei saa unohtaa, äidin tarvikeista, sairaalakassin sisällöstä, lapsen nimistä, ja vauvan vaatteista. Erittäin ajankohtaisia asioita raskausviikolla kaksitoista!

Tällä viikolla olen nukkumisen sijaan selvittänyt kestovaippamysteerin. Alusta asti on ollut selvää, että kestoja meillä käytetään, mutta miten niistä nyt saisi mitään tolkkua. Yhden illan käytin rauhalliseen tutustumiseen Kestovaippainfon ja muutamien jälleenmyyjien sivuilla, mutta silti meinasi epätoivo iskeä. Mistä minä tiedän mikä on hyvä, ja kamalan kalliita nämä kaikki apua. Hetkellisen mielenrauhan toi Kestovaippayhdistyksen vaippalainaamo - kuinka tarpeellinen ja nerokas palvelu! Tuolta vuokrataan vaippapaketti nimelliseen hintaan ja sitten niitä saa rauhassa ihmetellä ja testata lapsella.

Mutta eihän tämä varautujalle riitä, suunnitelmia on tehtävä. Parin päivän ajatuslevon jälkeen kestovaippa-asia alkoi kirkastua. Ensin etsin tietoa, miten niitä harsoja oikein taitellaan, miten sellaisesta kangaspalasta muka saa toimivan vaipan. OnneaOn verkkokaupan taitteluohjesivu vakuutti, tuohan vaikuttaa ihan hauskalta ja sopivan yksinkertaiselta. Minä ymmärrän!

Koska ilmeisesti yleisen mielipiteen mukaan harso ja villavaippahousut ovat pienelle vauvalle usein paras ratkaisu, siirryin ihmettelemään villavaippahousujen ohjeita. Muutaman neulontaohjeen jälkeen aloin jo innostua, kyllähän minä nyt tuollaisia osaan tehdä, eikä hintaakaan yhdelle villahousukuorelle tule kovin paljoa, kun pienen vauvan kokoja ensialkun neuloo. Kestovaippainfon foorumin tee-se-itse -osasto selvitti paljon. Ensimmäisenä aion kokeilla varmaankin tällaisia Fern & Faerie villiksiä ja Tiitiä-pöksyjä, joko yhdellä tai kahdella saumalla. Ensin pitää kuitenkin neuloa nyt tekeillä oleva pieni villapaita loppuun, siinä voi vielä kuukausi vierähtää, mutta onneksi varautujalla on aikaa.

Entäs sitten isommalle vauvalle? Harso ei liikkuvalla mönkijällä kai pysy enää kovin hyvin. Villahousut sinänsä ovat ihan hyvät kuoret, mutta jotenkin tuntuu ainakin vielä ajatuksena hassulta sellaiset isommalla lapsella. Toistaiseksi kannatukseni saa sisävaippa, jossa on täyttöaukko, johon voi sitten lisätä harsoa tai jotain muuta imuksi. Esimerkiksi tällainen. All-in-one vaipat ja kokonaiset taskuvaipatkin tuntuvat vähän tuhlaukselta, sillä silloin vaippoja pitää olla yksittäisinä tosi paljon. Sisävaipan kanssa kuori kuitenkin säilyy usein ihan hyvänä useamman vaipanvaihdon ajan, eli kuoria ei tarvita niin paljon kuin sisävaippoja.

Ajatukset ovat kuitenkin vielä joustavalla tolalla. Lähisuvussa on mutamakin serkkuperhe, joissa on kestoiltu ja tietämystäkin riittää, joten sieltä voi tulla hyvien neuvojen lisäksi myös hyviä vaippapaketteja nimelliseen hintaan. Lisäksi on kai uskottava, että käytäntö opettaa parhaiten. Rahatilanne on onneksi nyt sen verran heikko, että en pääse tekemään heräteostoksia vaippojen parissa, se olisi jo vähän liikaa.

Mieli on kuitenkin taas yhden asian suhteen rauhallisempi. Seuraavan kerran vaippa-asiaan voi palata jossain raskausviikolla 30, kun on vielä hyvin aikaa, mutta homma alkaa käydä todelliseksi. Parasta varautumisessa on se, että se ei sido mihinkään. Ei minua haittaa, jos suunnitelmat muuttuvat; tärkeintä on, että on aina valmina joku ajatus, tai kaksi tai kolme, ettei ole aivan tyhjän päällä, jos tilanne yllättää.

Raskaus on hauska asia

Uusimman Vauva-lehden (saiskohan tästä mainonnasta kohta jo jotakin etuja, esim. ilmaisen lehtitilauksen?) innoittamana, ajattelin keskittyä pelkästään raskauden positiivisiin puoliin, edes kerran. Pientä säätöä palstan kolumnisti Sanna Kangasniemen mukaan äitiydestä puhutaan aivan liian usein keilteiseen sävyyn. Niin kuin muistakin töistä, aina on helpompaa nähdä ja lausua ääneen ne ikävät puolet. "Mutta jos kaikkea ihanaa ei muuta sanoiksi, niin ei se oikein muutu muistoiksikaan. Ja vaikka kuvaisi ja videoisi kuinka paljon, eivät kaikki jutut millään tallennu" Kangasniemi kirjoittaa.

Vaikka raskaustodellisuus ei aivan vastaa sitä mielikuvaa, jossa kuvittelen paistattelevani maha pystyssä rauhaisana ja onnellisena omassa luotaisessa hehkussani, on tämä kuitenkin aika ajoin melko hauska tila.

• Ympäristö huomioi raskaana olevaa eri tavalla kuin tavallista kuolevaista. Luultavasti tämä piirre korostuu mahan myötä, mutta jo nyt lähipiiri on osoittanut tämän todeksi. Kuinka voit, onko ollut oloja, anna kun mä autan. Jotkut pitävät tätä ärsyttävänä holhouksena, mutta minulla ei ole mitään ylimääräistä huolenpitoa vastaan. Ja mikäpä söpömpää, kuin raavas ja karvainen mies huutelemassa mahalle "minä täällä, kuka siellä". Kyllä Tyyppiä jo kovasti odotetaan ja ajatellaan, ja samalla pidetään mua kuin kukkaa kämmenellä.

• Kaikenlainen laiskottelu, itsensä hemmottelu ja muu on muuttunut sallituksi raskauden myötä, lähinnä omassa mielessäni. Koska vauvan kasvatus itsessään on jo niin tärkeä tehtävä, ei muita suorituksia tarvita paikkaamaan huonoa omatuntoa. Minähän teen töitä koko ajan!

• Vauvanvaate- ja leluosastolla haahuilu on ihan ok, suorastaan suositeltavaa. Hyllyjen välissä voi kohdata toisen odottajan, jonka katse kertoo samanlaisista haaveista, ja vaihtaa tietäväisen hymyn. Tositapahtuma tavaratalosta.

• Vauvanvaatteita on kiva neuloa, kun ne tulee niin äkkiä valmiiksi. Yleensä visusti piilossa pysyvä käsityöminä on herännyt! Ensimmäinen myssy on jo valmis, olalta napitettava villapaita valmistumassa.

• Pesänrakennustarve. Haaveilen omasta kodista, johon rakentaa vauvalle ja minulle turvallinen pesä. Muuttamisesta en pidä, ja tiedän että haaveilussa on puolet pilvilinnaa, mutta se ei ole olennaista Pohjapiirrustuksien tutkiminen ja hankintojen suunnitteleminen on itse asia

• Vauvanvaatteet ja muu shoppailu, joka on välttämätöntä. Itselle vaatteiden ostaminen on rasittavaa, mutta vauvalle voisin hankkia vaikka mitä. Tein toki periaatepäätöksen, etten osta vauvalle mitään, ennen kuin olen ultrassa nähnyt Tyypin olevan elossa ja ihmisen muotoinen, eikä pelkkää mielikuvitusta. Mutta eihän sellaiset lupaukset pidä, kun alennuksessa on Tutan söpö unipussi puoleen hintaan ja tänään kirpparilla ihana pieni kietaisubody  Koska tämä on iloinen päivitys, nyt ei päivitellä sitä miten paljon tämä kaikki tulee maksamaan. Yritän kyllä käyttää kirppareita mahdollisimman paljon, varsinkin kun kaupungissa on kai parikin pelkkää lastenvaatekirppistä, tavallisista puhumattakaan. Niistä saa huomattavan säästön (Tutan täysin uutta vastaava body 2,20e) lisäksi ekologista itsetunnonkohotusta.

• Lastenkirjavaraston kartuttaminen. Siinä olen huomattavan paljon kriittisempi kuin vaatteissa, ja siksi se on myös hauskempaa. Kirjojen täytyy olla laadukkaita, mieluiten valmiiksi tuntemiani klassikoita, ja sisällön arvomaailmaani sopivaa. Tänään hylkäsin katselukirjan, jossa oli iloisia eläimiä, eläintarhassa. Miksi ihmeessä piirtää norsuvauva ja vanhempansa eläintarhan aitaukseen, kun voisi yhtä hyvin piirtää ne luotaiseen elinympäristöönsä? Noin 95% tutkimistani kirjoista kokee saman hyllytyskohtalon, syystä tai toisesta. Tänään kuitenkin ostin kirpparilta kovasivuisen, pureskeluun sopivan kirjan Puutarhassa, jossa Milla ja Matias hoitavat puutarhaa. Kuvitus on iloinen, värit ovat kirkkaat mutta silti luonnolliset, Milla ja Matias tekevät rinta rinnan puutarhan pieniä töitä ja sivuilla seikkailevat lisäksi pihalla viihtyvät eläimet: kissa, koira, linnut, sammakot, etanat, oravat. Luontosuhde rakentuu ja mikä parasta, kirjassa on liikuteltavia kuvia, vähän niin kuin kurkistusluukkuja mutta vähemmän helposti revittävissä. Kirjasta voi opetella myös värejä, mutta tärkeämpää on kuvitus ja iloinen puuhastelu. Ihana! Taattua laatua edustamaan samaiselta kirppikseltä löytyi Kristiina Louhin Tompan parempi päivä, jossa Tomppa ja äiti menevät retkelle, noh, sinne eläintarhaan. Louhin kuvitus on upeaa ja ihanan pehmeärajaista, ja Tompan samankaltaisuus ja tutut puuhat vetoavat taaperoon kuin taaperoon. Vain kirjan yhdestä yläkulmasta huomaa, että se ylipäätään on käytetty. Taidan unohtaa kirja-alet samantien, kun kirpparit tarjoavat parempaa. 

• Ruumiiin muuttuminen julkiseksi omaisuudeksi ei ehkä kaikin osin ole hauskaa, mutta kyllähän tämä vapauttaa, kun yhtäkkiä ihmiset suorastaan kysyvät miten on menny, ja saa kertoa kaiken ruuansulatuksestaan ja rinnoistaan. Olen ystäväpiirini ensimmäinen odottaja, ja minua käytetään nyt kaiken harjoitteluun ja mielikuvan muodostamiseen raskaudesta. En ilmeisesti ole vielä luonut pahoja kauhukuvia. Poitsut (lähimmät miespuoleiset ystävät) olivat yhtä mieltä siitä, että tissien kasvu pitää sitten dokumentoida tarkkaan. Ollrait, hienot ne on minustakin! 

• Rinnat. Joo vähän kipeät ja rasittavat, mutta kasvavat! Ostin jo nyt parit liivit isompaa kuppikokoa, jos niillä pärjäisi tuone raskauden loppupuoleen. D-kuppi! Joskus suihkussa huomaa, miten nännien koloon on myös kertynyt jotakin maidon esiastetta. Hihi, luonto on ihmeellinen

• Ei kuukautisia! Eikä edes tarvi huolehtia missä ne ovat ja mikä mussa on vikana kun kierto on epäsäännöllinen. Kerranki keho toimii just niinku pitää.

• Vauvan kokemusten kartuttaminen. On ihmeellistä ajatella, että siellä se Tyyppi nyt kulkee koko ajan mukana. On käynyt jo ensimmäisellä punk-keikalla, ja oppii pian viikottaisten kuoroharjoitusten myötä Mozartin Requiemin ulkoa. Kotonakin pitää alkaa vähitellen kuunnella enemmän musiikkia ilman kuulokkeita, jotta voidaan sitten vauva-aikana viihtyä samojen levyjen parissa. 

• Vauvan luonteella, ajatuksilla, ulkonäöllä ja muulla spekulointi ystävien kanssa. Viime viiikonloppuisesta seurueesta kolme kannatti varmaa tyttöä, joten olen itse yhä enemmän pojan kannalla. Sukupuolisensitiivisyydestä myöhemmin, mutta joka tapauksessa, todennäköisesti, vauvalla on sukupuoli, ja tottahan se kiinnostaa. Sen lisäksi että lapseni on tottakai nero, se tulee "kasvamaan huonouteen" tarkoittamalla ympäröivää huonon huumorin vaikutuskenttää. Ensimmäisiä sanoja on veikkailtu, mutta ne eivät ole julkaisukelpoisia. On veikattu myös, että kuunneltuaan puoli vuotta huonoa läppää, lapsi ei suostu tulemaan ulos ollenkaan. Olen nauranut itseni kipeäksi, kiitos ystäväpiirin ja kaikkien absurdien vauva-ajatusten. Hyvä tästä tulee. 

• Nimikilpailu. Oikeiden nimien miettiminenkin on ihan mukavaa, vielä, mutta myös kavereiden toinen toistaan älyttömämmät ehdotukset pitäisi kirjoittaa muistin. Toistaiseksi suosikkejani ovat Sigmund ja Sodoma. 

• Tyypille jutteleminen mielessä, ja pian varmaan ääneenkin. Siteen muodostuminen lapseen on ehkä raskauden siistein juttu. Ihmisen sisällä kasvaa ihminen, onhan se nyt ihan ihme asia, kaikinpuolin. Aika hauska sellainen.

Kitkerä odottaja opasvihon äärellä

Neuvolasta tuli kotiin monenmoista esitettä ja lippulappusta. THLn raskausopas vaikutti asialliselta ja pätevältä, ja fysioterapeuttien tekemä pikku vihko raskausajan liikunnasta oli asentovinkkeineen hyödyllinen. Kaupallisista ilmaisjakeluista ei voi ihan sanoa samaa.

Vau.fi:n Odotuskalenterissa ainoa hyödynnettävä ja mielenkiintoinen osuus on lapsen kehitys kohdussa viikko viikolta. Muilta osin kirjanen on ärsyttävän asenteellinen, lässyttävä ja epätervettä parisuhdekuvaa ylläpitävä. Kalenteria voi lukea kahteen suuntaan, toisesta kannesta alkaen on osio äidille, toisesta isälle. Naiselle suunnattu osuus on 178 sivua, kun taas tuleville isille riittää kompakti 45 sivua mainoksineen. Lisäksi isien osuus on kirjoitettu kuin pienille idiooteille - ei ihme jos isä ainakin tämän oppaan luettuaan tuntee olevansa ulkopuolinen raskaudessa.

Miehiä sekä aliarvioidaan että alistetaan tiettyyn rooliin. Vai miltä kuulostaa otsikko "Oudot härvelit, joita hormoneiksi kutsutaan" tai yksiselitteinen toteamus "Sinun tärkein työsi raskauden aikana on tukea kumppaniasi. Piste." Miehethän eivät toki ole käyneet peruskoulua ja siten tiedä, mikä on hormoni, ja kaiken huippuna PISTE. Jo ala-asteella on kielletty kirjoittamasta ainekirjoituksen loppuun LOPPU, sillä se on sekä tyylitöntä että tarpeetonta, ja uskon että myös isät ymmmärtävät pointin ilman aukikirjoitettua pistettä. 

Isän roolitus on tehty kirjassa todella selväksi. Kaikki isän tunteet ovat pientä verrattuna siihen mitä äiti kokee, aivan kuin isällä ei olisi oikeutta olla yhtä hämmentynyt ja pihalla uudesta tilanteesta. Lisäksi normaali kotitöiden jakaminen ja toisen auttaminen, on muuttunut hyvän isyyden suoritusmittariksi. "Oletko aivan varma, että otat riittävästi osaa kotiaskareisiin, ruoanlaittoon ja siivoukseen? Hoivaaminen on hieno sana, mutta pelkillä puheilla ei keitetä perunoita tai tampata mattoja." Naisen osuudessa ei puhuta halaistua sanaa kotitöistä - tarkoittaako se että raskauden aikana on vapautettu kaikesta, vai kenties kuitenkin sitä, että nainenhan joka tapauksessa luonnollisen naiseutensa vallassa hoitaa kotia, siivoaa ja laittaa ruokaa aina oletusarvoisesti, ja raskaus on erityinen tila jonka aikana mieskin voi vähän autella kotihommissa?

Isille kirjoitetut teema-artikkelit kertovat vauvan välineiden teknisistä ominaisuuksista ja hoitopaikan kalusteiden valinnasta, hyvä ettei sentään nikkaroinnista. Näkökulma on käytännönläheinen, ja kieltämättä tiivistää hyvin monta tärkeää asiaa. Miksei äidin puolella ole tällaista, onko käytännöllisyys isän alaa ja tunteellisuus äidin? Vai johtuuko tämä siitä että mies maksaa, täällä nimittäin sanotaan että "vauvan sänkyä hankittaessa on hyvä muistaa muutama perusasia ennen kuin kaivaa lompakkonsa esiin." Vieläkö nykyskandinaviassa (kalenteri on norjalaista alkuperää) mies todella päättää yksin kodin isoista hankinnoista? Äidin puoliskon teema-artikkelit keskittyvät raskauden fyysiseen puoleen, sekä tunteiden käsittelyyn ja äidin omaan psyykkiseen työhön. Käytännön vinkkejä lapseen valmistautumiseen ei äidille heru sairaalakassin sisältöä enempää.

Myönnetään, luen opasta tahallani fuksianpunaisten tasa-arvolasien läpi, mutta kirja on todellakin täynnä tietynlaisia arvoja ja ennakko-oletuksia. Meinasin heittää kirjasen jo pois, mutta mitäs turhaan kun siitä voi kämppisten kanssa saada myös hyvät naurut. Lempikohtamme toistaiseksi on tunteisiin vetoava kuvaus siitä, mitä sikiö tekee, kun äiti tupakoi. "Ultraäänitutkimus nyttää, kuinka sikiö reagoi kun äiti polttaa savukkeen. Kuvissa näkyy selvästi, kuinka lapsi vääntelehtii voimattomana ja epätoivoisena." Toki on helppoa kuvitella lapseen voimattomuus ja epätoivo, kyllähän minäkin jo kuvittelen Tyypille kaikenlaisia tunteita. Mutta eihän odotusoppaaseen voi kirjoittaa tällaista kaunokirjallisesti värittynyttä tekstiä faktaksi naamioituna. Toki tupakan häkä ja nikotiini vaikuttavat lapsen elintoimintoihin, sydän lyö nopeammin ja liikkeet muuttuvat. Vertailun vuoksi, miltä kuulostaisi lause "Kun äiti juo mukillisen kahvia, lapsi alkaa sätkytellä hädissään ja epätoivoisena" tai vaihtoehtoisesti "sätkytellä energisenä ja riemuissaan"? Mitä jos vaan keskityttäisiin niihin elintoimintoihin ja tieteellisesti todettuihin vaikutuksiin.

Lopulta en tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun katsoin tarkemmin kalenterista löytyvää julkaisijan eli Vau'kirjan mainosta. Tilaamalla yrityksen tervetuliaispaketin, saa paitsi vauvakirjan, jossa on mukana vaaleanpunainen ja sininen taustavaihtoehto, myös pahvisen ensikirjan nimeltä Prinssi ja prinsessa, jota kuvittavat vaaleansiniseen ja -punaiseen asuihin sekä kruunuihin puetut pallopäiset lapset. Tekstistä en edes halua tietää.

Tähän kirjaseen tutustuttuani Vauva-lehti vaikuttaa suorastaan hyvin valistuneelta ja tasa-arvoiselta julkaisulta. Myös huoli sukupuolisterotypioista, joita kannan ajatuksissani ja käyttäytymisessäni osin tiedostamatta, on hiukan hälvennyt. Ainakin minä yritän tiedostaa ja antaa lapselle mahdollisuuksia kasvaa ihan omanlaisekseen. Toisaalta mainitun kaltaiset julkaisut myös vähän pelottavat: tällaiseenko sukupuolierottelun jyrkkään maailmaan lapsi väistämättä kasvaa, tein minä mitä tahansa?

Aiheesta lisää ruodintaa Marianne Grabuckerin Siinäpä vasta kiltti tyttö kirjan myötä. Arviontynkää tulen kirjoittamaan myös vielä ikkunalaudalla vartovista odotusaikaa kuvaavista kirjoista Minna Kiistalan Minä en sitten muutu sekä Eve Mannun Musta tulee perhe! - voimakirja yksinodottavalle. Sitä ennen oikaisen pitkäkseni viihtymään uuden Vauva-lehden pariin, raskaaseen oloon jotakin sopivan kevyttä kiitos.

Neuvolaa ja olotiloja

Uusi vuosi ja ensimmäinen arkiviikko. Lupauksia en tehnyt, mutta toivon, että uusi vuosi toisi mukanaan elämää helpottavia rutiineja, kuten säännöllisemmän päivärytmin. Ehkä myös bloginkirjoitusrutiinia.

Viime viikolla oli ensimmäinen neuvolakäynti. Omaterveydenhoitaja oli mukava täti-ihminen, ei mikään kivikautinen ilmestys, vaan sopivan asiantuntevan oloinen neljä-viisikymppinen nainen. Hän tuskin turhia hätäilee, ja ainakin elämäntilanteen monimutkaisuuteen suhtautui varsin luontevasti. Ehkä en olekaan kaupungin ensimmäinen masennusaltis yksinodottaja.

Tädillä oli kova vauhti päällä, meinasin itsekin hengästyä hänen puhenopeudestaan. Esitietolomakkeet käytiin läpi melko pintapuolisesti, tosin en syväluotausta odottanutkaan. Silti pikkuisen heräsi huoli muiden odottajien puolesta: kuinka paljon neuvolassa osataan kuunnella vanhempia niistä vaikeista ja herkistä, mieltä painavista asioista, joita ei ole helppo ottaa puheeksi? Minulta täti kysyi muutaman kerran reippaasti "oisko sulla jotain erityistä vielä mielessä?", johon on hirveän vaikea yhtäkkiä saada sanottua mitään, vaikka ajatuksissa jokin kaivertaisikin. Kuinka pihalla ja rikki itse olisin tässä tilanteessa, jos en olisi jo kuukauden ajan käsitellyt raskausuutista omassa terapiasuhteessani? Tuntuisiko neuvolan pintapuolisuus hylkäämiseltä? Fyyisestä terveydestä on aina helpompi puhua, se on jotakin konkreettista, ja usein helpompaa mitata ja tutkia, mutta miten käy mielenterveyden ja tunne-elämän mullistusten? Kenttätutkimus neuvolan käytännöistä jatkukoon.

Kasvissyöntiin täti ei ollut kovin perehtynyt, ja maitopropaganda oli myös tehnyt tehtävänsä. Koska käytän maitotuotteita ja kananmunaa, kovin huolissaan ei tädin tarvinnut olla, täysvegetaristin kanssa olisi voinut olla toinen juttu. Puheista päätellen tädin mielestä kasvissyöjän ensisijainen proteiininlähde on maito, mikä muistuttaa parin vuoden takaista kaupungin jakelukeittiöiden linjaa: kasvisruuassa liha korvataan juusto-kermakuorrutteella. Näin esimerkiksi pakastevihannekset muuttuvat täysipainoiseksi ateriaksi. :) Hienovaraisesti täydensin terkkarin lauseeseen palkokasvit ja soijan esimerkiksi muista proteiineista, ehkä tieto näin pikku hiljaa ujuttautuu terveydenhuoltoon asti. Vitamiineista muistutetaan varmaan kaikille, ja hyvä niin, b- ja d-vitamiinin saanti on aika olennaista jaksamisen kannalta söi sitten mitä ravintoa hyvänsä.

Lisäksi katsottiin paino, verenpaine ja hemoglobiini - "hyvähän sulla on tämä hemoglobiini vaikket lihaa syökään" - eikä muissakaan valittamista. Sydänääniä ei vielä edes yritetty kuunnella, kun kohtu on vielä niin syvällä häpyluun onkalossa. Kuukauden päästä on sitten lääkärineuvola, jossa kai mittaillaan enemmän, ja verikokeeseen sain lähetteen käydä sitä ennen.

Kaikki vaikuttaisi olevan kohdallaan, jopa niin hyvin että välillä mietityttää, kasvaako siellä kukaan. Entä jos alkio on kuollut eikä vaan ymmärrä tulla ulos, tai jos koko raskaus on ollut tuulimuna? Tai entä jos se on kiinnittynyt johonkin väärään paikaan - tosin kohdunulkoinen raskaus kai todennäköisesti olisi jo poksahtanut tässä vaiheessa.

Ultraan tuntuu vieläkin olevan kamalan pitkä aika, vaikka tiedän että suurin osa pelottavasta alkukolmanneksesta on jo takana. Erityisesti palan halusta tietää tarkat raskausviikot, kun ei terkkari mikään selvännäkijä niistä ollut. Kuukautisten mukaan nyt olisi jo viikko 13+3 (hui!), mutta raskaustesti näytti plussaa niin myöhään, että todennäköisen ja valistuneen arvauksen perusteella todelliset viikot ovat n. 10+3.  Ultrassa Tyypin koko onneksi nähdään parin päivän tarkkuudella, ja tiedän jo valmiiksi olla säikähtämättä toteamusta "koko ei vastaa viikkoja", kun neuvolakortissa nyt lukee tuo kukautisten mukaan laskettu versio. Henkisesti olen koko ajan elänyt pienempien viikkojen mukaan, ja isompi yllätys onkin jos ultrassa koko vastaa viikkoja. Toisaalta se olisi ihanaa, liikkeet tuntuisivat jo ihan kohta pian, ja Tyyppi alkaisi kuulla lauluni aikaisemmin. Sikiöseulontaa se kai sotkisi, kun niskaturvotusmittaukseen viikkoja olisi ultrassa liikaa, mutta tervettä lastahan tässä odotetaan. Ja onhan sitten se seerumiseula.

Pyysin Untamoa mukaan ultraan, mutta vastaus jäi vielä epävarmaksi. Tekosyynkin vein, kertomalla että kaupungin keskusäitiysneuvola on suunnilleen hänen naapurissaan, niin että töihin ehtisi iltapäiväajasta huolimatta. Taitaa vaan pelottaa, ja painostus siihen ei ainakaan auta. Ei läsnäolo minulle ole niin tärkeää, mutta tuntuu että ultrassa Tyypin näkeminen tekisi asiaa vähän konkreettisemmaksi Untamolle, ja se helpottaisi asioiden selvittelyä. Kämppikseni tarjoutui myös seuraksi, ja naureskelimme ajatusta naisparina esiintymisestä - häntä kun monet arvelevat lesboksi muutoinkin yöelämässä pyöriessä, mistä on tullut jo vähän vitsi. Tottakai punkhenkisesti pukeutuva äänekäs ja haastava nainen on lesbo tai vähintään bisse, eihän kiltin heterotytön sovi käyttäytyä sillä tavalla, kuin olisi jokin toimija...

Parasta uudessa vuodessa on, että jatkuva kuvotus loppui kuin seinään uudenvuoden päivänä. Nyt jälkeenpäin ajattelen, että selvisin vähällä, mutta kyllä tuo viisi viikkoa ruuan kanssa pelleilyä riitti. Nyt voin taas syödä oikeastaan mitä tahansa, vain ateriavälit ovat tavallista tiuhemmat, mutta nälkääkin kestää ilman kamalaa pahoinvointia. Vain kahvi ällöttää edelleen pelkästään ajatustasollakin. Kuvotuksen tilalle olen saanut selkäkivun. Hormonit löystyttävät niveliä ja sidekudoksia, minkä ansiosta niistä ei saa enää tukea, vaan pitäisi tehdä ihan oikeasti syvillä keskivartalonlihaksilla töitä. Olen koittanut nyt korjailla asentoja ja muistaa lihastuen, mutta vaikeaahan se on yhtäkkiä. Onneksi joogan sarjakortti odottaa leimaamistaan, nyt sitä on käytettävä, tai en parin kuukauden päästä enää pääse liikkeelle. Tuliko tästä sittenkin uuden vuoden lupaus?